Bitte nicht klingeln!

Käsi ylös, jos teillä asuu koira, joka EI hauku ovikelloa.

- - -

Kotona ollessa huomaa tiettyjä aikatauluja, kuten milloin vastapäisellä eläinlääkärillä on minäkin päivänä vastaanottoaika (toki se lukee seinässäkin, mutta ihan sinne asti en näe), milloin naapurien kalkkunat pääsevät ulos, ja tietysti se toisen naapurin kukko, joka laulaa milloin huvittaa (ei siis auringon noustessa). Sään voi ennustaa edelleenkin Naapurin Sedästä, joka tulee ulos sään salliessa, siis jos aurinko paistaa ja on lämmintä. Talvella hän ei tule ulos.

Posti tulee myös melko tarkalleen puoli kymmeneltä, maanantaista lauantaihin. Ja jos posti ei mahdu laatikkoon, se tuodaan sisälle asti. Yhden ainoan kerran paketti piti hakea postista, ja silloinkin sen sinne toimitti onneton Hermesin kuski. (Älä valitse ikinä Hermestä kuriiiksesi, ainakaan Saksan sisällä. Edullista kyllä. Paketin toimittaminen huvittavaa - niin kauan kuin paketti ei ole tulossa itselle.) Vakiposteljoonimme tietää, että meillä on eräs verannan ovista auki, jolloin paketin voi jättää kuivaan ja suojaan, eikä ovikelloa ole pakko soittaa. Ovikellon ääni on rasittava ja pitkä, ja sitä seuraa vielä rasittavampi ja pidempi huutohaukku.

Jos satumme olemaan Koiran kanssa pihalla, kun posti tulee, Koira ilmoittaa enää harvoin, että posteljooni(tar) on portilla. He ovat jo hyvänpäiväntuttuja Koiran kanssa. 

Kuriirit ovat sitten asia erikseen. He saapuvat yleensä etupihan puolelta (postilaatikomme on takapihan puolella, mikä kuulosta hassulta, mutta se siirrettiin heti alkuunsa oikealle jakelualueelle, jonka raja menee -- takapihan puolella). Etupihaamme pääsee joko autoportista, jota itse käytämme, tai kapeammasta jalankulkijoiden portista, jonka lukko on rikki. Koska portti ei pysy kiinni, se on yleensä suljettu tarranauhalenkillä. Paitsi silloin kun kuriiri tuo paketin. Tässä portissa on myös koirasta varoittava kyltti.

Kuriireista suurin osa pelkää (suorastaan kuollakseen) koiria. Joten yleisin taktiikka saada minut ovelle kuittaamaan toimitus on hiipiä ovelle ja soittaa kelloa; juosta sitten portille odottamaan, että tulen ovelle; huutaa portilta, että pelkäävät Koiraa; ja kun olen käskenyt Koiran paikalleen (Koiraa ei oikeastaan kiinnosta tippaakaan, kuka sieltä tulee, kunhan huutaa kellon äänelle) paketti tuikataan käteeni, ja nimmarini jää aina vaiheeseen, kun kuriiri jo juoksee takaisin autolleen. Ja jättää joka kerta portin auki.

Haukkuu pyytämättä, harvemmin käskystä.

Koirakyltti portilla takaa onneksi sen, että kaupustelijat eivät tule ovelle. Täällä on puhelinmyynti kiellettyä, mikä on helpottavaa, koska en ymmärrä sanaakaan saksaa puhelimessa. Ovelta ovelle kiertäviä myyjiä sen sijaan saa ja saattaa eksyä välillä pimputtamaan ovikelloa, samoin kuin mainio sateenvarjoja korjaava Vanha Herra. Kaikenlaista mittarinlukijaa riittää myös, mutta he kaikki tuntevat jo Koiran. He sopivat aina ajan, milloin saapuvat, ja osa osaa jo koputtaa ovelle, kellon soittamisen sijaan.

Meille saa tulla, mutta älä soita ovikelloa, bitte!

Ja meille tulemisesta puheen ollen: jos haluat nähdä paikallista elämää ja majoittua meillä, niin viimeisiä varauksia keväälle ja kesälle viedään. Helatorstain viikonloppu on jo varattu, mutta muita vapaita aikoja on vielä. Heinäkuun jälkeen vierailut vastaanotetaan Kotimaassa. Me palaamme silloin Kotiin.

Das Leben ist eine Reise..

..mach Sie erster Klasse.

..die heimwärts führt.

Kohta tulee täyteen jo kaksi vuotta tänne muutosta. Kuten olen blogin alkupuolella kirjoittanut, päätös muuttamisesta oli kaikista vaikein asia. Ei itse muutto. Päätöstä tehtiin useampi kuukausi, ja välillä näytti siltä, ettei lähtöä tulekaan. Vaikka muutos pelotti jollain tapaa, sen tekemättä jättäminen (mahdollisuus siitä) tuntui masentavalta ja pettymykseltä. Sitten kun asiat loksahtivat kohdilleen, pelko muuttui iloksi, odotukseksi ja jännitykseksi.

Muutto sujui näin jälkeen päin ajatellen helposti, kun sitä tekemään saapui lauma miehiä. Olin toki pakanut rakkaimmat ja yksityisemmät asiat itse, mutta kalusteet, kattilat ja taulut pakkasivat muuttomiehet. Olimme onnekkaita, kun muuttomme kuului Miehen työsopimukseen; yksin sen järjestäminen olisi ollut hankalampaa. Muutkin paperiasiat sujuivat helposti, kunhan muistaa muutostaan ilmoittaa lähes joka paikkaan. Kotimaassa se onnistuu onneksi yhdellä lomakkeella useaan paikkaan.

Ikävin asia muutossa oli parin viikon kiertolaisuus. Mies oli jo lähtenyt Saksanmaalle edeltä, samoin muuttokuorma, kotia ei siis enää ollut. Minä vein Koiran Mummolaan ja jäin siivoamaan jälkiä ja sanomaan hyvästejä. Taisin silti olla iloisin hyvästelijöistä, minullahan oli seikkailu edessä, muut jäivät kotiin. Välimatka Saksanmaalle tuntui niin pitkältä. Olen ollut myös se ystävä, joka jää kotiin, kun toinen lähtee maailman toiselle puolelle (ja jää sinne). Muuto ei kosketa vain itseä, vaikka sen ehkä itse niin kokee. Tiedättekö sen pienen hetken matkapäivän aamuna, herätyskellon soidessa, että en haluakaan lähteä, jään mieluummin tähän..?

Kun virallinen lähdön hetki sitten koitti, itkussa oli pitelemistä. Kaikki kuukausien kohkaaminen, pakkaaminen, järjestely, murehdinta, pohdinta ja odotus viimein lakkaa ja konkretisoituu samaan aikaan. Koiran laittaminen lentokoneen ruumaan tuntui kamalalta, olisin mielummin pitänyt sen kainalossani edes jonkinlaisena turvana. Kyynelehdin terminaalissa, kun näin Koiran häkkeineen liukuhihnalla ruumaan. Kyynelehdin koneen noustessa, kun Koti jäi taakse ja Koira istui taatusti kauhuissaan jossain penkkini alla.

Koomamaisessa tilassa saavuin määränpään lentokentälle, etin kuumeisesti Koiraa, joka oli odottamassa omalla "laukkuhihnallaan", kukaan ei osannut kertoa missä. En saanut apua keneltäkään tavarakuormani kanssa, raahasin kahta matkalaukkua ensin automaatille, josta tavarakärryn saa vain panttia vastaan. Sitten nostin yksin keikkuvan lentohäkin kärryihin, joihin se ei sopinut mitenkään, joten minun oli otettava Koira ulos häkistä. Saatuani häkin ja kaikki laukut kyytiin, koitin luovia ylileveää kuljetustani läpi tullin ja ulos sinkoilevan Koiran kanssa. Miksi Saksassa kaikki käytävät ovat niin kapeita??

Pihalle päästyäni kävelin niin pitkälle kuin kuormani kanssa pääsin, päästin Koiran tarpeilleen, ja jaoimme vesipullostani sen mitä oli jäljellä. Tuoksui oudolta, koneet jyrisivät, ihmiset tulevat ja menevät. Onneksi oli lämmin, koska hytisin väsymyksestä. Siinä kiviaidalla istuessani, ja Koiran rauhoittuessa pätkivän uupuneeseen uneen, tuijotin tyhjä katse silmissäni kiviseinää ja mietin, mitä tästä tulee.

Miehen piti tulla hakemaan meitä, puhelut ja viestit menivät ristiin, mikään ei tuntunut toimivan. Miehen auto oli hajonnut keskelle moottoritietä, ja jouduimme molemmat siirtymään omine neuvoinemme autokorjaamolle. Jos Kotimaassa taksiin ei mielellään otetan isompaa koiraa kyytiin, niin koitapa tehdä se Saksanmaalla, missä yli puolet kuskeista ovat koirakammoisia.. Eikä se kirottu häkki edes mahtunut ensimmäiseen taksiin, vaan kaikki piti purkaa vielä kerran ulos.

Viimein löysimme Koiran kanssa Miehen autovuokraamolta, ja yksikkömme oli viimein koossa, ja uusi kotimatka saattoi alkaa. Autossa mieli koheni, maisemat olivat kauniita, ja jännitin ensikohtaamistani PikkuKartanon kanssa, olinhan siihen kuvassa jo aiemmin rakastunut. Ja olihan se oikein laittautunut kauneimmilleen, uusi maali pinnassa ja omenankukat ympärillä. Sisään astuessani tiesin, että tämä oli Hyvä Juttu. Oma sohvakin oli siellä jo odottamassa. Ja sänky.

Koti on siellä, minne sen tekee.

*  *  *

Tämä kirjoitus on Ystävälle, joka juuri ehkä pohtii samaa.

Abenteuerin im Wunderland

Frankfurtin kupeessa asumisessa on puolensa. Varsinkin kun lentokentän kautta pääsee vaikka minne ja vielä erittäin kohtuullisella hinnalla. Tunnin välein lentää vaikkapa tänne (ja matka kestää parhaimmillaan alle tunnin!):

Lontoo on tutuhko kaupunki, minne olen matkustanut siitä asti kun ikää oli riittävästi. Ensimmäinen matka keskittyi pitkälti musiikkiin, musiikkivideoiden lokaatioihin sekä tietyillä kaduilla ja asemilla (ja tubessa) luuhaamiseen, siinä toivossa, että joku julkkis osuisi silmään..

Sittemmin kaupunki on tullut minulle rakkaaksi kulttuurin vuoksi - kaupunki pursuaa museoita, kirjallisuutta, teatteria, oopperaa, musikaaleja; nähtävyyksiä, historiaa, ja kuuluisuuksien jalanjälkiä. Tutkittavaa on enemmäin kuin koskaan ehtii nuuskia..!

Tällä kaupungilla ei ole mitään tekemistä Saksan alkeiden kanssa, en edes törmännyt yhteenkään saksalaiseen, paitsi lentokoneessa. Englanti on ensimmäinen vieras kieleni, ja se on ollut myös lähes aina toinen työkieleni, ja Saksanmaalle muuttaessa se koitti tunkea kaikista koloista ulos, kun paikallinen kieli ei millään palautunut mieleen ja soljunut ulos niin kuin toivoin.. Välillä edelleenkin tuntuu, että ruotsi ja ranskakin sujuu paremmin, vaikka niiden käyttö on ollut ihan yhtä vähäistä kuin saksankin..

Silti koko matkan sanoin kaikille kaikissa tilanteissa danke ja bitte! Koitin olla brittiläisen pirteä ja kohtelias - saksaksi!? Osa ruokatilauksistakin meinasi tulla saksaksi: Weißwein, bitte; Kaffee, bitte - schwarz; zwei Erwachsene..

Lontoossa ei voi käydä kokeilematta kakkuja ja iltapäiväteetä..

Teatterissa on myös käytävä;  tällä kertaa tapasin Oopperan kummituksen ensi kertaa,
ja ihastuin Mouse Trapin kautta puhtaaseen puheteatteriin..

Kensington Gardensin Orangerie

Talvi ei ole parasta aikaa tutustua puutarhoihin, mutta on niissä silloinkin oma viehätyksensä

Oi kevät!

Queen Victoria

Uutta V&A:n edustalla..

..ja vanhaa National History Museumissa.

Itse rakennus on myös nähtävyys..

Somerset House

Cambridge - Pembroke College

Newtonin omenapuu, Trinity College

Huokausten silta, St John's College

Ja mainitsinko jo kevään..?!

Sillä aikaa kun Lontoon kevät hemmotteli meitä sekä sateella että paisteella, kotona Saksanmaalla talvi jatkui lumisena ja kosteana. Jetzt macht Winter eine Pause, sanottiin eilen radiossa, eli viimeisetkin lumet sulavat pois, mutta kevät ei vielä taida tulla (vaikka esikot jo kukkivatkin marjapensaiden alla)..

Freude am Schnee

Meillä on lunta (noin 3 cm)! Ja pakkasta (kovimmillaan yöllä huimat 9,5 astetta)! Teille kaadetaan suolaa, oma kadunpätkä putsataan lumesta ja jäästä jo aamutuimaan, autojen lasit peitetään yöksi erinäisillä peitoilla, jos ei satu omistamaan autotallia. Jos jäätä kuitenkin pääsee tuulilasille muodostumaan, sitä ei tarvitse välttämättä raapata tumpun sisään rakennetulla raapalla, tuulilasille voi myös suihkuttaa pullosta suihketta, joka sulattaa jään pois. Siellä, missä suola ei ehtinyt sulattaa lunta ajoissa ajoradoilta pois, liukastellaan ja tehdään kuvioita pakkaantuneeseen lumen ja jäähän. Kaikki ovat lenkillä heti aamun kajastaessa - lumesta on nautittava silloin kun sitä on. Ei huomenna, vaan nyt!

Metsässä näkyvyys lisääntyi jälleen 50%

Niin kylmä ei ole, että purot jäätyisivät..

Mutta valoa riittää ja maisema on taas aivan uusi tutuillakin nurkilla!

Ja arvatkaa, kuka tykkää..!

Ja sinne se taas sujahti!

Harvemmin olen ajatellut talvimaiseman olevan puna-valkoinen..

Kaikille ei tullut yhtä paljon lunta.. 

Blogi pitää ensi viikkoon taukoa, sillä lennän pohjoisemmas tutkailemaan hetkeksi muita maisemia, ihan Kotimaan pakkasiin sentään en tule! Nauttikaa talvesta, siitä oikeasta kylmästä ja lumisesta talvesta, jota meillä on Ikävä, ja josta täällä saa vain pienen lohdutuspalkinnon (parasta ehkä on se, että ilma on hetken aikaa kuivaa, eikä ikuisen nasskalt..). Bis bald!

Die schönsten Wanderwege, teil 3: Die Essenz der Wanderung

Viimeisin ja viimeinen retkemme tällä kertaa Söldenissä oli lomamme paras. Ja ehkä kaikkein paras noin niin kuin koskaan..! Koko viikko meni iloitessa siitä, että olimme viimein löytäneet ne reitit ja polut, joista olemme haaveilleet - hiljaiset polut rinteiden keskellä, näköalat ja hieman jännitystäkin.. Korkeat paikat, jyrkät rinteet ja kapeat polut nimittäin olivat jopa hetkittäin pelottavia kävellä, ja vielä jännittävämpiä meidän Huithapelikoiran kanssa, jota mikään paikka ei kammota.

Ajoimme auton Hochsöldeniin reittikorkeudellemme, ja lähdimme tallustelemaan eväiden kera kohti aurinkoista vuoren sivua. Onneksemme lunta oli vain varjoisilla puolilla; helpoimmilla osuuksilla tätä reittiä pystyy varmaan kävelemään keskitalvellakin, mutta en lähtisi etsimään polkuja ensimmäisenä lumen alta.. Opastuksia löytyy useimmiten vain isoimmista risteyksistä, muutoin on kartan tai karttasovelluksien varassa.

Heti alkuun laskeuduttiin jäistä polkua alas, liukuri olisi ollut tarpeen..

Raikasta purovettä ja vesistön ylitys, ei sentään liukastuttu heti alkuun..

Ja sitten vauhtiin, nyt on polut kohdillaan!

..ja pientä vuorikiipeilyä. Tällä retkellä tuli opittua, että tienvarsien varoitukset kiviryöpyistä
ja -vyöryistä on ihan varteenotettavia..

Mutta parempaa reittiä ei taida tästä laaksosta löytyä, maasto oli sopivan haastavaa, mutta kaunista;
kesällä tässä kohtaa on laidun! Oi ollapa pieni alppilehmä! :)

Ja ne näkymät! Niitä tosin on Pysähdyttävä Katsomaan, muuten kipsahtaa polulta alas..

Ensimmäinen etappimme oli Leiterbergalm, joka tosin on kiinni talvella

Leiterbergalmille käveli melko nopeasti, ja Hochsöldenistä lähtiessä reitti on pääasiassa loivaa alamäkeä, reilusta kahdesta tonnista tullaan noin 1800 metriin. Edelweißhütte, jolla piipahdimme ensimmäisellä retkellä muutama postaus sitten, on ihan tuossa vieressä; täällä mahtaa kesällä olla idyllistä, kun karja tuodaan laitumille!

Sitten alkoi reitin kamalin osuus, mutta en valita! Tätä varten olimme harjoitelleet kovempia nousuja, ja tätä olimme tulleet hakemaan! Kiipesimme todella jyrkkää ja kivistä, osittain jäistä polkua ylös puurajalle, ja jostain syystä polku ei edes mutkitellut juurikaan, pystysuoraa nousua vain! Jonkun verran joutui puuskuttamaan, ja nousu vaan jatkui ja jatkui! Olin aamulla vielä pohtinut, kumminpäin tekisimme reitin, ja oli lähellä, etten vaatinut tätä jyrkintä osuutta laskeuduttavaksi - se olisi ollut suuri virhe, koska ylöspäinkin oli tasapainoilemista - alas ei olisi päässyt kuin suinpäin syöksymällä!

Koirallakin oli tekemistä, tosin se juoksi reittiä edestakaisin vähintään tuplasti, ellei triplasti meihin verrattuna! Karjakoira
onneksi tietää, milloin lepuuttaa, ja löytää sekä varjon että juotavaa ihan itsekin. Tässä kuvassa mahan alla on pieni läntti lunta.

Kun metsä vihdoin jäi taakse, avautui edessä ja yllämme upean karu seinämä! Muutamia karjasuojia, mutta pääasiassa kanervaista ja puolukkaista mätästä niin korkealle kuin silmä kantaa. Jos muistatte maaliskuisen päivitykseni kanervien kukinnasta Ötztalissa, niin miettikää, miten upealta tämän rinteen täytyy myöhemmin keväällä näyttää, kun se on täynnä kanervaista punaa! Toimi se näin joulukuisen värittömänäkin..!

Kiipeäminen ei silti loppunut, mutta nyt polku oli jo helpompi kulkea

Näillä main pysähdyimme syömään eväitä ja ihailemaan reittiämme ja maisemia alas laaksoon. Täällä olisi voinut istua
kauemminkin; auringossa oli lämmintä, mättäillä hyvä istua, ja huomasimme jonkun tulevan kesän varalle, että tästä
risteää reitti ylös vuoren huipulle, ja pienelle jäätikkölammelle.

Sitten alkoi reitin paluuosio, jossa laskeudutaan taas alas kohti Hochsöldeniä. Polku kapeni
koko ajan, ja välillä piti kiivetä erinäisten kiviröykkiöiden yli ja läpi. Reitti ei ole korkeanpaikan
kammoisille!

Etsi kuvasta Koira!

Viilennyshetki!

Jokohan se nyt saa lenkkiä tarpeekseen? :)

Kaveri kävi aina tarkistamassa polun puolisen kilometriä eteenpäin, ja palasi sitten hakemaan meitä

Taisi sekin ihailla maisemia välillä, tai kuunnella murmelien vihellyksiä.. Välillä se meni kyllä minun silmissäni aivan liian
lähelle reunaa - en uskaltanut kuvata pahimmissa kohdissa reittiä, kun kaveri kuikuili haaveilevasti jyrkänteen yli kohti pudotusta..!

Näillä main kameran muistikortti tuli täyteen, koska olen hillonnut kannettavamme kovalevyn hajoamisesta asti kuvia kamerassa. Edessä oli vielä upeita kallion kielekkeitä, joilla seisomalla tuntui että edessä ja alla ei ole enää muuta kuin parituhatta metriä alas laaksoon! Muutamassa kohdassa oli pakko pitää toisellä kädellä ylärinteen varvikosta kiinni, ja pitää katse tiukasti polussa, ettei jalka lipeä. Sydän sai liikuntaa kaikilta osin tällä retkellä: kiipeämistä, kauneutta ja jännitystä! 

Viimeiset lumikylvyt otimme Koiran kanssa vielä tuolla varjoisalla puolella vuorenrinnettä, ennen kuin tupsahdimme takaisin Hochsöldeniin. Päätimme, että olimme vihdoin ansainneet ne kaivatut käsespätzlet, ja vaapuimme väsyneinä, mutta onnellisina aurinkoiselle terassille syömään.. Sinne pöydän alle nukahti Koirakin uupuneena, mutta leveä virne naamalla! Tämä retki kruunasi kaiken, täällä syttyi ihana palo näihin reitteihin; tänne on päästävä joskus kesällä, ja silloin valloitetaan huippuja!