Dianaburg

Jo kauan ennen muuttoa tutustuimme Wanderatlas-sivustoon, joka esittelee ulkoilureittejä ympäri Saksaa. Sieltä uusia lähialueitamme tutkiessa löytyi kuva Dianaburgista, 1840-luvulla rakennetusta metsästys”majasta”. Ja sitähän oli pakko päästä etsimään heti ensi töiksi, vaikka koitin säästellä sitä siihen asti että lenkkeilykunto alkaa taas olla paremmalla tolalla kuukauden – kahden laiskottelun jälkeen (muutto kun niin kovasti sotkikin perusrutiineja kotona..!). Nuo lähikukkulat ovat nimittäin hieman tiukempia, kuin mihin kotimaan eteläosissa on tottunut..

Sunnuntaina sitten oli pakko jo päästä liikkeelle ja pidemmälle kuin joen varteen lenkille, joten pakkasimme eväät mukaan, ja puimme asiaankuuluvat vaellusvarusteet päälle. Päivästä oli tulossa lämmin, joten vettä tarvittiin useampi litra mukaan, matkaa oli reittioppaan mukaan yli 10 kilometriä. Laakson niityiltä arvuuttelimme, mille kukkuloista lähdemme nousemaan, ja astelimme kohti keltaisia rapsipeltoja ja vihertäviä metsiä, arvaamatta että sinne korkeimmallehan me päädymme lopulta..

Metsät olivatkin minunkaltaiselleni vihrän ystävälle oikea taivas, kevään lehmuksen vihreää niin pitkälle kuin silmä kantaa..! Alkuun en edes huomannut kuinka tasaisen varmasti kukkulan rinne alkoi kallistua ylöspäin, kun vain ihailin vehreyttä, puiden korkeutta ja lintujen valtavaa konserttisalia. Koirakin tuntui kutistuvan näissä uusissa mittasuhteissa pikkuruiseksi, mutta se ei kaverin menoa haitannut; kaikki rastaat saatiin lentoon, ja pferdescheisset maistettua/kieritettyä ympäri turkkia.

Vasta kun törmäsimme vanhaan hugenottireittiin, tajusimme että olemme kiivenneet koko matkan tasaisen tiukasti ylöspäin. Onneksi tässä kohtaa reittiä ei vielä suoranaisesti puhuttu kuolemanlaaksosta..

Viimeisten nousujen jälkeen alkoi jo pohkeita mukavasti polttaa, ja aurinko porottaa selkään; ja juuri silloin puiden seasta alkoi pilkottaa jotain muutakin kuin lisää metsää..

Ja siellä se oli, korkeimmalla kukkulalla, kivisen mäen huipulla, mahtipontinen metsästyslinnake. Majaksi sitä ei voinut kutsua millään kielellä. Täydellistä kuvaa siitä ei saanut miltään nurkalta, koska metsä oli kietonut koko tornin syleilyynsä, mutta pääasia että se löytyi, ja se oli myös auki – torniin pääsi kiipeämään kallellaan olevia kierreportaita pitkin. Sisältä torni on aika huonossa kunnossa, ja sen korjaukseen kerättiin tinapurkilla rahaa.. Mutta kattotasanne oli uusi, ja mikäs vanhaa kivitornia horjuttaisi.

Huipulla odotti huikeat näköalat kahteen eri laaksoon. Päivä oli hieman utuinen, joten kuvat eivät ole parhaat mahdolliset, suosittelen tulemaan paikan päälle katsastamaan näkymät itse! Huomasimme olleemme ainoat omasta laaksostamme nousseet retkeilijät, toisesta laaksosta oli tullut enemmän väkeä paikalle, osa pyörillä, ja osa ratsastaen (oli siellä yksi autokin, mutta tulkittakoon se vaikka liikuntaesteisten apuvälineeksi)!

Odotus ja pitkä nousu todella palkittiin paikan päällä, eväät maistuivat ja kotimatka houkutteli, olihan se helppoa alaspäin valumista – toisinpäin reitti ei olisi koskaan onnistunut! Viimeiset kaksi ylimääräistä kilometriä tuntuivat jo haastavilta, mutta onneksi koti näkyi jo kaukaa kukkulan rinteiltä. Jos jotain olisimme tehneet toisin, niin olisimme pitäneet enemmän taukoja ja ehkä harjoitelleet lyhyemmällä lenkillä ensin, mutta mikään ei voita tätä sisua ja suorittamisen tahtoa, periksi ei anneta, eikä hiljennetä! 

Kyllä maistui kylmä olut hyvältä ja ansaitulta tämän retken jälkeen..