Ein wenig Sonntagsauflug

Sunnuntaina - lauantaisen Ikea-retken jälkeen - oli pakko päästä taas hieman ulkoilemaan. Keli oli epävakainen, lämmin mutta kostea, ja kurkku oli kipeä, joten päätimme tehdä vain pienen retken lähikylä Dillheimin takana sijaitsevalle kukkulalle nimeltä Himberg (291m). Ajattelimme, ettei nousu ole kovin rankka.

Ei se rankka ollut loppumatkasta mutta puoliväliin asti mäki oli kuin Keimolan vitosen äkkijyrkät mäet putkeen laitettuina! Ei auttanut kuin puskea, metsän kosteus ja hiki sekaisin iholla. 

Himberg alhaalta katsottuna, ei paha!

Sademetsäfiilistä, muratti on täällä rikkaruoho,
joka tappaa alleen kaiken muun.

Puolenvälin jälkeen kukkulalle noustiin ristiin rastiin rinnettä kulkevalla kärrypolulla, ja nousu oli maltillisempaa. Korkeuserot kahden polun välillä olivat niin jyrkät, ettei uskaltanut lähteä oikomaan. Kuvaan noita eroja on vaikea saada, mutta jos Koira ei jaksanut nousta (linnun perään alas syöksyttyään) takaisin ylös, niin se kertokoon asiasta jotain..

Metsä oli edelleen ihanan vehreää, tulee joka kerta mieleen Robin Hood ja Sherwoodin metsät, vaikkei olla siellä päinkään, ne vaan ovat ainoa vertailukohta tällaiselle tyttelölle, joka on vaellellut vain havumetsissä tähän asti!

Ötököitä ja lintuja metsät kuhisevat, vaikka minkäkokoisia koppakuoriaisia ja lentäviä hönniäisiä, ja linnut laulavat niin kovasti että välillä pitää huutaa, jos meinaa jotain jutella. Sateet olivat tuoneet esiin myös hirvittävän määrän etanoita, isoja ja pienia, vaaleita, tummia ja punaisia, ja osa niistä oli isompia kuin omat sormet.. Juuri kun vitsailin villisioista, metsästä kuului rasahdus, ja näimme hienon metsäkauriin! Onneksi Koiruus viipotti kaukana edellä, eikä huomannut mitään, muutoin olisi voinut tulla hieman pidempi lenkki.. Kameraa en ehtinyt tietenkään kaivaa esille ajoissa..

Pohjoisrinteellä kasvoi synkkää kuusimetsää, niin pimeää ettei päivänvalo riitä maahan asti. Aukioilla kukkivat kaikenväriset pensaat ja puut, vadelmapuskat olivat jo yli kaksimetrisiä, ja kärrypolun pohja tännä metsämansikkaa..

Tekstistä poiketen tämä on kyllä ketunleipä.

Kukkulan päällä piti olla taas retkeilymaja, ja sellainenhan löytyi. Suomen metsissä on tottunut kulkemaan pieniä polkuja, juuri ja juuri nähtävissä ja kuljettavissa; täällä "polku" on autolla ajettava hiekkatie. Suomessa voi levähtää laavulla tai grillipaikalla; täällä paikalle rakennetaan grillikatoksen (n. 20 hengelle) lisäksi hirsimökki ja kahdet wc:t. Paikan saa varata myös itselleen ennakkoon.

Himberg 291m.

Kukkulan toista reunaa alaspäin näkyikin oma kylä ja joka suuntaan näkyvä Dillheimin vanha kirkko, matka alaspäin oli tietysti taas helppoa, sinne puoleen väliin saakka, kunnes piti laittaa kokovartalojarru päälle, ettei vaan vyöry holtittomasti alas rinnettä :)

Maaseutuidylliä! :D Tarkkasilmäinen löytää kuvasta
neliskanttisen valkoisen uuden kirkon,
siitä sukelletaan pari korttelia alas meille.

Retken päätteksi lähdettiin metsästämään tulista ruokaa kurkkukipuun, maistuipa taas hyvin ruoka!

Kuvia muokattu suuremmaksi :)

Dianaburg

Jo kauan ennen muuttoa tutustuimme Wanderatlas-sivustoon, joka esittelee ulkoilureittejä ympäri Saksaa. Sieltä uusia lähialueitamme tutkiessa löytyi kuva Dianaburgista, 1840-luvulla rakennetusta metsästys”majasta”. Ja sitähän oli pakko päästä etsimään heti ensi töiksi, vaikka koitin säästellä sitä siihen asti että lenkkeilykunto alkaa taas olla paremmalla tolalla kuukauden – kahden laiskottelun jälkeen (muutto kun niin kovasti sotkikin perusrutiineja kotona..!). Nuo lähikukkulat ovat nimittäin hieman tiukempia, kuin mihin kotimaan eteläosissa on tottunut..

Sunnuntaina sitten oli pakko jo päästä liikkeelle ja pidemmälle kuin joen varteen lenkille, joten pakkasimme eväät mukaan, ja puimme asiaankuuluvat vaellusvarusteet päälle. Päivästä oli tulossa lämmin, joten vettä tarvittiin useampi litra mukaan, matkaa oli reittioppaan mukaan yli 10 kilometriä. Laakson niityiltä arvuuttelimme, mille kukkuloista lähdemme nousemaan, ja astelimme kohti keltaisia rapsipeltoja ja vihertäviä metsiä, arvaamatta että sinne korkeimmallehan me päädymme lopulta..

Metsät olivatkin minunkaltaiselleni vihrän ystävälle oikea taivas, kevään lehmuksen vihreää niin pitkälle kuin silmä kantaa..! Alkuun en edes huomannut kuinka tasaisen varmasti kukkulan rinne alkoi kallistua ylöspäin, kun vain ihailin vehreyttä, puiden korkeutta ja lintujen valtavaa konserttisalia. Koirakin tuntui kutistuvan näissä uusissa mittasuhteissa pikkuruiseksi, mutta se ei kaverin menoa haitannut; kaikki rastaat saatiin lentoon, ja pferdescheisset maistettua/kieritettyä ympäri turkkia.

Vasta kun törmäsimme vanhaan hugenottireittiin, tajusimme että olemme kiivenneet koko matkan tasaisen tiukasti ylöspäin. Onneksi tässä kohtaa reittiä ei vielä suoranaisesti puhuttu kuolemanlaaksosta..

Viimeisten nousujen jälkeen alkoi jo pohkeita mukavasti polttaa, ja aurinko porottaa selkään; ja juuri silloin puiden seasta alkoi pilkottaa jotain muutakin kuin lisää metsää..

Ja siellä se oli, korkeimmalla kukkulalla, kivisen mäen huipulla, mahtipontinen metsästyslinnake. Majaksi sitä ei voinut kutsua millään kielellä. Täydellistä kuvaa siitä ei saanut miltään nurkalta, koska metsä oli kietonut koko tornin syleilyynsä, mutta pääasia että se löytyi, ja se oli myös auki – torniin pääsi kiipeämään kallellaan olevia kierreportaita pitkin. Sisältä torni on aika huonossa kunnossa, ja sen korjaukseen kerättiin tinapurkilla rahaa.. Mutta kattotasanne oli uusi, ja mikäs vanhaa kivitornia horjuttaisi.

Huipulla odotti huikeat näköalat kahteen eri laaksoon. Päivä oli hieman utuinen, joten kuvat eivät ole parhaat mahdolliset, suosittelen tulemaan paikan päälle katsastamaan näkymät itse! Huomasimme olleemme ainoat omasta laaksostamme nousseet retkeilijät, toisesta laaksosta oli tullut enemmän väkeä paikalle, osa pyörillä, ja osa ratsastaen (oli siellä yksi autokin, mutta tulkittakoon se vaikka liikuntaesteisten apuvälineeksi)!

Odotus ja pitkä nousu todella palkittiin paikan päällä, eväät maistuivat ja kotimatka houkutteli, olihan se helppoa alaspäin valumista – toisinpäin reitti ei olisi koskaan onnistunut! Viimeiset kaksi ylimääräistä kilometriä tuntuivat jo haastavilta, mutta onneksi koti näkyi jo kaukaa kukkulan rinteiltä. Jos jotain olisimme tehneet toisin, niin olisimme pitäneet enemmän taukoja ja ehkä harjoitelleet lyhyemmällä lenkillä ensin, mutta mikään ei voita tätä sisua ja suorittamisen tahtoa, periksi ei anneta, eikä hiljennetä! 

Kyllä maistui kylmä olut hyvältä ja ansaitulta tämän retken jälkeen..   

Herzlich Willkommen!

Viimeinkin kymmenen päivän evakon jälkeen pääsimme keskiviikkona Koiran kanssa perille Frankfurtiin ja sieltä kohti Ehringshausenia. Aamulla Mies oli vastaanottanut muuttokuorman, kaikki tutut tavarat ja kalusteet iloisesti sikin sokin ympäri uutta Pikkutaloa.

Pikkutalo vain osoittautuikin paikan päällä Pieneksi Kartanoksi, niin tilavalta nämä kaikki 130 neliötä yhtäkkiä tuntuvat; kaikkien kalusteiden ympärillä on ilmaa, huoneet auringonpaistetta tulvillaan. Käytävät ja portaikko ovat leveitä, aulat avaria ja “salissa” kelpaisi vastaanottaa isompikin seurue. Ei toki puhuta mistän hulppean suuresta asunnosta vaan sellaisesta Järki& Tunteet -tyyppisestä kahden -kolmen hengen sopivasta kodista.

Talon tuunaamisessa ja tavaroiden purkamisessa tulee menemään vielä kauan, mutta se olkoon oma projektinsa ja ottakoon oman aikansa – sitähän minulla tässä on vaikka muille jakaa. Mutta kamala hinku on ulos omaan pihaan, koska täällä paistaa aurinko, lämmintä on vajaa 20 astetta, ja kaikki kukkii! Pidän teitä vielä jännityksessä siitä mitä pihalta löytyy, saatte aikanaan lukea pihasta varmasti kyllästymiseen asti, mutta tässä pieni tervetulokierros kylältä.

Kotikatu

       Ensimmäisessä liikenneympyrässä vuohet, merkitys vielä selvittämättä

Toisesta liikenneympyrästä suoraan

Kun tämä näkyy, vilkku päälle!

Altes Rathaus

Neues Rathaus – täällä minusta tuli kymmenien leimojen jälkeen aito ehringshausenilainen. 

Ja Koirasta verovelvollinen.

Kyliltä pääsee suoraan pellolle ja metsään.

Koiruus tykkää!

Kaikki kukkii jo

Hanami-time!

Onppu

Kylän sivulla virtaa Dill

Dill

Ja pellon päässä siintää seuraava kylä, Dillheim

Dillheim

Maalaisidylliä

Frohe Ostern!

Ja pääsiäistervehdys myös Koiralta!

Auf Wiedersehen

Laatikot saatiin laatikkoihin, laatikot konttiin ja rekka matkaan. 30 pieneen kuutioon mahtui tämänastinen elämä. Ei edes kuutiota per elinvuosi.

Sekavissa tunnelmissa luovutin koneet ja laitteet töissä, jätin avaimen ja poistuin yhdestä luvusta Elämässä. 

Vielä on muutama päivä jäljellä Kotimaassa, kunnes vaihdan laina-auton Koiraan lentokentällä, ja lennän tutkimaan Maailmaa.

Mutta silti jo osalle auf Wiedersehen, nähdään seuraavan kerran kun törmätään!