Ich einfach - mit den Scherenhänden

Piha on kesän jäljiltä kaaos, oikea viidakko. Ennen lomaa oli liian kuuma leikata surkeasti kasvavaa nurmikkoa, koska se oli koko ajan palamisen rajalla. Loman aikana sitten satoi niin paljon, että nurmikkomme muuttui heinikoksi. Nyt sen leikkuuseen tarvitaan jo viikatetta.

Omenasadosta tuli valtava. Koitimme keväällä leikata kahta omenapuutamme, mutta emme tarpeeksi, emmekä tarpeeksi korkealta - nyt omenoiden kypsyttyä oksat taipuvat maahan asti, ja yksi romahtikin alas, vaikka kävin ravistelemassa raakileita pois aika ajoin. 

      

                                     

Onneksi nämä omput maistuvat koko perheelle, niin Koiralle kuin Miehellekin, mutta kaikkien näiden syöminen ei kyllä onnistu. Siis kun kesän kesäkurpitsasadosta päästiin syömällä sitä kaikissa muodoissaan, niin nyt pääraaka-aineemme on omena. Mehupuristin olisi nyt poikaa. Jossain päin Hesseniä ajaa muuten kiertävä mehupuristamo, mutta sen reitti kulkee turhan kaukaa..

Nurmikon ja omppujen lisäksi myös kaikki pensaat ja aidanteet kasvoivat tänä kesänä valtavasti. Tien puolella pihaamme suojaa reilun puolentoista metrin tuija-aita, joka on melko komeassa kunnossa. Sen leikkaaminen olikin ehkä yksi vaikeimmista pihatöistä - käsin suoraan linjaan leikkaaminen oli rankkaa ja haastavaa. Onneksi joku on ennen meitä onnistunut kasvattamaan aidan tasaiseksi ja terveeksi, eikä suurempia uusia linjoja tarvinnut tehdä. Sisäkulman leikkaaminen tosin oli yksi vaikeimmista kohdista, mutta onnistuimme ensikertalaisiksi mielestäni aika hyvin.

Leikkuuinto iski sitten sekä puksipuskaan että ruusuihin, laitoin kaiken sileäksi. No puksi vaatii ehkä vielä tasoittelua..

                                    

                                    

Syksyä ja talvea vasten on vielä keräiltävää (omenoiden lisäksi). Tomaatit ja paprikat kypsyvät verannalla, koska yöt ovat jo todella kylmiä. Punajuuret ja maissit saavat vielä kypsytellä päivien lämmössä, mutta kohta nekin on napattava talteen.

Mehikasvitarhani vanhassa puukärryssä koki romahduksen, ja siirsin noita siilikasveja turvaan erinäisiin paikkoihin, kivisokkelin joukkoon ja astioihin. Kesäkukkaistutuksista muratit etsivät vielä talvimajoitusta. Daaliat, verenpisarat ja pelargonit saavat vielä kukkia loppuun ennen talviteloille siirtoa. Vähiin käyvät kukkivat kukat, naapuruston mummoilla on jo syysasetelmat krysanteemeineen ja callunoineen ja halloweentyyppisine koristeineen ovien pielissä.

                               

                               

                               

Lämpöisinä päivinä meidän pihalla on vielä ihan kesä, mutta kauppoihin on jo ilmestynyt ensimmäiset piparit, joulukakut ja -makeiset. Tästä se taas alkaa, syksyn ja talven kilpavarustelu! 

Wir leben Autos

No, ooppeleista ei ole kuitenkaan puhe, pahoittelut harhaanjohtavasta otsikoinnista. Ennemminkin aiheeni tällä kertaa koskee sitä, miten suurta kaikki Saksassa on. Schnitzelit, linnat, kolpakot.. Väkiluku. Autot. Autobaanat. Toki Jenkeissä kaikki on Suurinta, mutta puhutaan nyt kuitenkin tässä kohtaa vain komparatiivissa.

Messut. Meistä aika moni on varmaan käynyt joillain Saksan messuista, tai ainakin kuullut niistä. Halleja toisen perään, kipeitä jalkoja, askelmittareita, messuolutta. Sillä kuka muu olisi voinut keksiä messuoluen kuin saksalaiset (toim. huom.). Jos et ole käynyt paikan päällä, niin voin kertoa muutaman saksalaiskaupungin messujen kokemuksella, että Pasilan Messukeskus on aika.. hallittava kokonaisuus. Lue: pieni.

                     

Jos sitten yhdistetään vaikkapa autot ja messut täällä Saksassa, niin puhutaan aika isoista jutuista. Auto kun on iso juttu Saksassa ja saksalaisille. Tosin en ymmärrä miksi parkkihalleista on pitänyt tehdä niin ahtaita, onhan autot täällä aika isoja.. Muuten - vinkkinä kaikille sukupuoltani edustaville - kaikissa (ahtaissa) parkkihalleissa on sisäänkäynnin lähellä frauenpark. Vähän leveämpi ruutu hissien/ keskuksen sisäänkäynnin/ oven lähellä, helpoimman ajoreitin varrella. Siellä, missä yleensä (ja myös) invaparkit. En tosin ole itse uskaltanut vielä kertaakaan laittaa autoa parkkiin tällaiseen ruutuun, koska minulla on yleensä Mies kyydissä. En siis tunnusta olevani huono kuski. Enkä äskettäin naarmuttanut autoamme, en!

Mutta takaisin messuihin. Olen (tauolla olevan) ammattini puolesta kiertänyt jonkin verran messuja, ja vaikka Ranskassakin asia osataan, niin kyllä saksalainen mielestäni vie voiton. Messualueet ovat niin suuria, että tarvitaan liukuhihnoja siirtämään väsyneitä ihmisiä paikasta toiseen. Jos haluat tutkia jokaisen (kymmenstä kolmeenkymmeneen) hallin tarkasti, et tule messujen aikana sitä ehtimään kunnolla - on pakko valita parhaat päältä. Nappaa siis aina mukaan kartta/ messuluettelo, ja valitse ennen liikkeelle lähtöä, mitä haluat nähdä. Valitse myös fiksuin reitti, niin ettet sahaa edestakaisin messualuetta turhaan, koska lupaan, että jo kahden hallin ja siirtymän jälkeen jalkasi kaipaavat taukoa. Huolimatta siitä, kuinka mukavat kengät laitoit.

No niin, sitten ne autot. En oikeastaan tiedä enkä ymmärrä niistä mitään. Toiset on olevinaan hienompia, toiset parempia. Osa halutumpia, ja yleensä toinen merkki keulassa maksaa enemmän kuin toinen, vaikka osa tulee samalta tehtaalta.. No, onhan niissä eroja, mutta niiden läpikäynti ei ole nyt tarkoitukseni. Autolla ajetaan, sen pitää toimia - täällä mieluiten myös kulkea, ettei jää jalkoihin - ja eihän se haittaa, jos se näyttää kivalta. Ja osaan tankata, ja vaihtaa renkaat. Ja viedä auton huoltoon myös täällä (asiaa tietysti auttaa, että merkkihuoltaja = naapuri). 

Automessut sen sijaan tipauttivat minut polvilleni. Ei autot, ei messuhallit, vaan se miten autot esiteltiin. Mieslukijat voivat tässä kohtaa luovuttaa, ja poistua jollekin muulle sivulle, missä ehkä tiedetään, mistä puhutaan. Koska tästä eteenpäin en osaa enää sanoa mitään järkevää.

IAA eli International Autoausstellung lävähti Frankfurtiin pari viikkoa sitten, ja kesti kymmenisen päivää. IAA:ssa "julkaistaan" uusia malleja, siellä käy lähes miljoona ihmistä jne. Ja täytyyhän autoille olla tilaa vähän eri tavalla kuin vaikkapa pienoismalleille. Tai vaatteille. Vaatteista tuli mieleen, että naisena ensimmäisenä messuille astuessani huomasin eron Suomen auto- ja mopomessuihin: täällä vehkeet esitellään ilman puolialastomia pimuja. Asiaa!!

Mutta siihen kokoon takaisin. Frankfurtin messuhallit ovat kohtuullisen suuri kompleksi. Parkista messuille melkein tarvitaan oma kuljetusajoneuvo (itseasiassa osa messujen lisäparkeista sijaitsi lentokentän alueella, eli j o n k i n matkan päässä!!). Me onneksi menimme messuille sunnuntaina iltapäivästä, mikä tarkoitti, että saimme parkin lähempää (valitsimme kuitenkin vireisen Skyline Plazan, joka on muuten melkoisen SUURI ostoskeskus aivan messujen vieressä). Väkeä oli myös vähemmän (siis halleihin juuri ja juuri mahtui sisälle), tosin myös aikaa oli käytettävissä vähemmän. Audin omaan halliin oli arviolta noin tunnin jono, joten se jäi kokematta. Todennäköisesti siellä oli jotain vastaavaa kuin Mersulla ja Bemarilla.

Ensimmäinen oli saanut kunnian vallata Frankfurt Festhallen, ja olikin tehnyt sen kunnialla. Jonotus sisälle kesti ainakin parikymmentä minuuttia. Se tarkoitti pääsyä rullaportaita ylös valtavan areenan ylle, lavan taustalla oli arviolta koko hallin korkuiset näytöt, joiden takaa paljastui kolmikerroksinen "parkkihalli" - vähän kuin sellainen japanilainen kerrosparkki, missä autot siirtyvät automaattisesti omiin lokeroihinsa. 

      

Miestä ehkä kiinnosti autot enemmän, mutta minä olin esitysten vallassa. Valoshow, liverumpali, autoja ajaa pitkin lavaa, videokuvaa suuremmalta näytöltä kuin missään elokuvateatterissa ikinä, pyöriviä lattioita ja kilpa-ajoa. Olen myyty! En Mersulle, vaan show'sta. (Kuvat eivät todellakaan tee oikeutta asialle).

        

        

        

Toisessa hallissa oli useita hienoja autoja, jotka kaikki halusivat kuvata (miksi ihmiset kuvaavat autoja ja mopoja messuilla, yleensä vielä itsensä tai seuralaisensa kanssa?) - minä jouduin kuvan kautta selvittämään, mitä sen ihmismassan takana oikein on. Ai, tuollainen. Kiva. Tällä väen paljoudella päädyin tuijottelemaan enemmän ihmisiä, kuin autoja. Ja päiden yläpuolella vilkkuvia näyttöjä.

       

Kuten vaikkapa Volkkarin mainoksia, wau! Ainahan automainokset ovat olleet hienoja, isolla rahalla tehtyjä. Nyt kun ne pyörivät seinän kokoisina edessäni, meinasin kaatua kaikesta tästä ilotulituksesta. Ei se mitään ihmeellistä ollut, mutta kun äänentoisto ja liikkuva kuva lyö laudalta, lähes kirjaimellisesti. En ikinä enää lähde rakentamaan messuosastoa itse (sitäkin on tullut tehtyä), koska nämä kuvat mieleni sopukoissa estävät mitään muuta enää tekemästä vaikutuksen.

       

Matkan varrelta, ehkä noin kahdeksan kuljetun kilometrin kohdalla nurkan takaa löytyi jokaisen kasarilapsen unelma: DeLorean. SE DeLorean, ainoa merkki, jonka tytötkin ehkä tietää, elokuvista Zurück in die Zukunft I-III (Paluu Tulevaisuuteen)! Marty McFly für immer! Harmi ettei se ollut saanut taustalleen vaikka itse elokuvia pyörimään..

                                   

       

Ehdimme juosta vielä ennen messujen sulkeutumista Bemarin (ja Minin!!) halliin, missä pääni meni taas pyörälle: autot ajoivat ympäri hallia eri tasoissa, kuin Shanghain elevated roadeilla konsanaan! Suih, tuolla katonrajassa vilahti joku; wroom, siinä meni maasturi; äääk, tuosta ei edes kuulu ääntä.. Wwooouuu... (Liitäisin teille tähän videon, jos koneemme olisi kunnossa, tässä mobiiliversiossa se ei valitettavasti onnistu.)

       

No, itse autot jäävät unelmiksi, hinnat esitellyille malleille ovat pilvissä jopa saksalaisittain, ja tavallisia perheautoja ei täällä paljoa näytelty. Onhan messuilla näytteilleasettajien tarkoitus toki koittaa erottautua muista ja esitellä aina jotain uutta. Uutuudet ovat pääasiassa tekniikkaa, luksusta ja brändiä, ja - älkää nyt ammattilaiset ja harrastajat ampuko - vähemmän muotoilua. Jos minulta nimittäin kysytään, niin vanha rolssi ja kupla ovat silti ja edelleen hienompia kuin niiden moninkertaiset toisinnot, uusinnot ja päivitykset.

(Olisihan se oma pikku Mini silti hieno....)

Lähdin näille messuille vain ajatuksena saada sunnuntai kulumaan toisenlaisessa maisemassa, mutta palasin kotiin päästäni pyörällä. Jos aikaa olisi ollut enemmän, messut olisivat käyneet myös aikuisten huvipuistosta - piha-alueet olivat täynnä ruoka- ja juomatelttoja, koeajeluille olisi voinut varata ajan, maastureiden kyytiin olisi päässyt temppuradoille, ja kaikenlaisia simulaattoreita formuloista ja ralleista aina kolariin asti olisi voinut käydä testaamassa. Pari olutta, currywurstia, hattaraa ja sen päälle kiepautus koneessa - lopputulos olisi ollut yhtä hauska kuin päivä Lintsillä lapsena!

Waldmärchen

Tuleeko teille koskaan sellaista oloa metsässä, että tekee mieli laulaa ääneen? Toki ilosta aina välillä, mutta tarkoitan enemmän sitä oloa, että pieni lisämeteli ei tekisi haittaa. 

       

Miehen ja Koiran kanssa meillä on aina metsäretkellä omasta takaa tarpeeksi hälyä ilmoittamaan metsän eläville ja muille ulkoilijoille, että olemme liikkeellä. Mutta kun minä lähden yksin Koiran kanssa metsään - - 

                                

Villisiat ovat kyntäneet auki kaikki polkujen reunat, kauriiden jälkiä on joka paikassa. Niin no, onhan noilla possuillakin sorkat.. Kauempana oksat rasahtelevat, varjoissa vilahtelee, silmäkulmassa jokainen puu näyttää kummalliselta. Kivien seassa makaa männiäisiä, haukkojen huudot kuulostavat enemmän ajattarien huudoilta.. Kannot ovat kirottuja ja kivettyneitä metsänneitoja, ankeuttajat odottavat pohjoisrinteen kuusikoissa..

        

       

Ei ihme että Grimmin veljekset inspiroituivat näistä metsistä, maisemista ja tarinoista..

                                 

Herbstanfang

Tänään alkaa vuodenaika joka muuttaa kesän talveksi. Viime vuonna odotin komeaa ruskaa, onhan täällä pääasiassa vain lehtipuita - valtavia tammia, vaahteroita, pyökkejä ja lehmuksia. Väri-iloittelua ei oikeastaan näkynyt kuin muutamissa koristepensaissa, muutoin lehdet vain kuivuivat puihin ja putosivat vasta satunnaisten räntäsateiden jälkeen.

Jään jännittämään, josko tänä syksynä yöt viilenevät niin, että lehdet värjääntyvät, mutta toistaiseksi kelit ovat sateiset ja lämpimät. Satunnaiset auringonsäteet lämmittävät vielä kuumasti. Vielä löytyy kukkiakin, kun osaa vähän etsiä.

                                 

                                 

      

      

Wir reisen..

Wir reisen nicht um Leben zu entgehen sondern für das Leben nicht zu uns fliehen..

Silloin kun ulkona sataa, ja on niin harmaata, että tuttu maisema katoaa horisontista kokonaan, on paras muistella, miksi tuli taas kerran pakattua laukut, ja lennettyä lomalle. Kuka hullu haluaa lämpöön lämmöstä? Loma Kreikassa oli kuitenkin "viileämpi" kuin kesä Saksassa, tasainen kolmenkymmenen asteen lämpö, meri ja kuiva tuuli olivat paljon miellyttävämpi yhdistelmä kuin +38 astetta ja kamala, painostava kosteus keskellä mannerta.. 

Koneemme - jonka syövereissä lomakuvat (viimeiseltä kymmeneltä vuodelta) makaavat suojattomina - on menossa huoltoon, joten en vieläkään ihan varmasti tiedä, saanko enää koskaan nähdä tuoreita taikka vanhojakaan (loma)kuviani, mutta toivossa on hyvä elää. Tässä muutama kiusakuva, jotka säästyivät sentään puhelimen muistissa, vaikka tuntuikin välillä todella typerältä kuvata samoja näkymiä sekä kameralla että kännykällä..

     

                                   

      

                                    

        

        

Olen jo vuosia halunnut käydä Santorinilla, ja tänä kesänä pääsin sinne viimein. Vaikka näitä postikorttikuvia on nähnyt ehkä miljoonia, oli niiden kokeminen paikan päällä aivan omaa luokkaansa. Kuva ei ikinä kerro kaikkea, eikä tuota huikeaa, vanhan tulivuoren romahtanutta seinämää, sen korkeutta (tai syvyyttä) saa mihinkään kuvaan niin upeana, kuin se todellisuudessa on. 

                                 

      

      

Matkustamisen ilo on myös itse koettava, ja vaikka usein katselenkin maisemia kameran linssin läpi, välillä se pitää laskea alas, hengittää syvään, ja muistaa olla hetkessä läsnä. Oian auringonlasku oli yksi sellainen hetki, joka kaikessa kliseisyydessäänkin oli juuri niin upea kuin sen odotti olevan, ja enemmänkin. Valokuvassa on onneksi se taika, että tuollaiseen hetkeen ja sen tunnelmaan voi kuvan kautta palata joskus myös uudestaan. 

                                    

                                    

                                    

                                    

Hunde, Wurst und Kaffee

Olimme viikonloppuna Miehen kanssa kunnon kieli- ja kulttuurikylvyssä. Paikallinen Schäferhundeverein, jonka ulkomaalaisvahvistuksina toimimme, isännöi Rassehundeaustellungia, eli koiranäyttelyä. Viikonlopun aikana noin 150 koiraa omistajineen saapui naapurikylämme pelloille ja koirakerhon tiluksille harjaamaan afgaaniensa pitkiä turkkeja, pörhentämään shelttiensä häntiä ja ihastelemaan kelpieitä ja Australian karjakoiria.

Hundevereinin tiluksilla leikattiin ruohoa, rajattiin näyttelykenttiä ja rakennettiin suurta ravintolatelttaa jo aiemmin viikolla, ja ensimmäiset näyttelyn osanottajat saapuivat karavaaneineen jo perjantai-iltana, yöpyipä yksi osallistuja koirineen teltassa näyttelyalueella! Koiranäyttelyt voivat viedä mennessään..

                             

Olen aiemmin osallistunut vain muutamiin näyttelyihin edellisen koirani kanssa, ja opin silloin, että näyttelyt eivät ole minua varten - ulkonäköasiat eivät ole koskaan olleet minun juttuni! ;D Mutta oli todella hauskaa seurata noinkin erilaisten rotujen näyttelykehiä samanaikaisesti - toisella kentällä oli hiirenhiljaista, ainoastaan tuuli leyhytteli afgaanien upeita turkkeja, ja hiusharjat ja palkintoruusukkeet kahisivat satunnaisten aplodien saattelemina. Samaan aikaan toisessa kehässä haukuttiin ja hihkuttiin, naurahdeltiin ja vähän muristiinkin. Karjis on aina karjis, se vetää hihnassa, pullistelee toisille koirille ja järjestää huvitusta yleisölle. Omistajien kirjo oli yhtä mainiota seurattavaa: oli leopardikuosia takeissa ja kumisaappaissa, omat viinit coolereissaan ja toisaalla vaelluskenkiä, sadetakkeja ja kahvia termarista. Yksi asia muuten yhdisti kaikkia koiranomistajia rodusta riippumatta: väsähtäneet kaunottaret ja kulkurit nukahtivat omistajiensa syliin omia kehiään odotellessaan.

Aßlarin Schäferhundevereinin tehtävänä oli järjestää parkkipaikoitus, ruokailu ja muu huolto näyttelyvieraille. Saimme Miehen kanssa molemmille päiville neljän tunnin vuoron juoma- ja välipalateltalla, mikä sopi meille hyvin, koska teltalta näki suoraan näyttelykehille. Plus oli ehkä parempi, että paikalliset rakentavat makkara- ja schnitzelannokset keittiön puolella niin kuin ne kuuluu (tein yhden sämpylä-spießwurst -annoksen vanhan asiakasrouvan opastaessa minua tiskin palveltavalta puolelta -- joihinkin asioihin vain tarvitaan paikallistuntemusta). 

Saksalaiset ovat tunnetusti tarkkoja rahan kanssa, mistä olin hieman huolissani etukäteen (kolme kolaa, kaksi kaljaa, joista toinen alkoholiton; juustosämpylä, salamisämpylä ja kaksi streuselkuchea plus ehkäpä vielä kahvi maidolla ja sokerilla - eikun eisittenkääntuotakakkuavaantätä, ja vaihdetaan yksi kola fantaksi - se tekee öö.. 17,43€ ja te maksatte siis 50€:n setelillä ja kolmella sentillä).. Paikan päällä kuitenkin selvisi, että paikalliset tavat ovat taas nerokkaita. Kuten useimmissa (kylä)tapahtumissa, myös näyttelyssämme maksut hoidettiin arvokupongeilla, jotka ostettiin erikseen kassalta. Tehtäväksemme jäi siis vain esitellä juoma- ja pikkuruokavalikoimaa, "tarjoilla" ostokset sekä yliviivata arvokupongeista tarvittava summa euroja ja senttejä. Ei vaihtorahalla pelaamista - mahtavaa!

Luit oikein: "tarjoilimme" ruuat ja juomat. Saksalainen haluaa kaffee und kuche, mikä tarkoittaa että myyvä osapuoli laskee kuppiin halutun määrän kahvia, kaataa sekaan maidon, ja usein myös laittaa kahvin sekaan 1-3 sokeripalaa (sokerin määrä kahvissa on päätähuimaavaa näin suomalaiselta näkökannalta, osa pohti kolmannen palan jälkeen vielä neljännen lisäämistä). Kakkujen täytteet piti esitellä, ja juustosämpylän juustomerkillä on väliä; yksi haluaa vain ainoastaan tilsiteriä, toinen ei missään tapauksessa. Kolaa tämä kansa juo myös oikein mielellään, mutta ketsuppi on suorastaan ihmisoikeusrikos. Se muuten maksaakin yleensä extraa, ja sen annostelu on minimaalista.

Kahvin ja oluen myynnin luulisi olevan melko simppeliä, mutta kun asiakkaat ovat eri puolilta Saksaa, Hollantia ja Ranskaa, ja itse tulee käyttäneeksi melko kummallisia ylimääräisiä umlauteja, huomasimme Miehen kanssa molemmat, ettemme kenties saaneet lausuttua kahta samanlaista ja oikeaoppista lausetta edes näin yksinkertaisessa aihepiirissä. Sunnuntai-iltana, viimeisen vuoromme päätyttyä, olimme molemmat lähes aivokuolleita kokemastamme kielikylvystä.

Mutta teimmepä ainakin oman osamme kerhon lisätulojen eteen ja olimme mukana ehkä aktiivisimmassa järjestötouhussa koskaan. En ole ihan varma, olisiko moinen tapahtuma onnistunut Kotimaassa pelkällä vapaaehtoistyöllä. Täällä kun ei kysellä hygieniapasseja, anniskeluoikeuksia ja suosituksia muista tapahtumista. Porukasta löytyi omat sähkömiehet, rakennusinsinöörit, kokita ja lehtimiehet. Suomalaisia näyttelyvieraita ei ollut (eikä oma Hirviömme osallistunut näyttelyyn, tosin oli erään kasvattajan arvioitavana joka tapauksessa), ja se ainoa ruotsalainenkin pääsi karkuun ennen kuin tajusimme palvella ruotsiksi. Työmoraalimme oli kuitenkin ensiluokkaista, paikallisten tahti oli kovin leppoisaa ja oluenhuuruista :)

Frische Luft

Syksy tuntuu tulleen tänne melkein yhdessä yössä. Ilmat viilenivät kolmestakymmenestä alle kahteenkymppiin, mikä tuntuu näin nopeasti suorastaan jäätävältä, vaikka kyseessä on suomalaisen kesän normipäivä - karkeasti yleistettynä.

Viileämmät ilmat tarkoittavat uutta intoa ulkoilussa, joten lähdimme heti metsään kokeilemaan, missä kunnossa olemme loman ja sitä edeltävän hellejakson jälkeen. Koira on jumissa, koska ei ole päässyt pitkille lenkeille pitkään aikaan, samoin me kaksijalkaiset. Eniten lenkkimme kuitenkin teki hyvää mielelle - mikään ei rentouta ja rauhoita niin hyvin kuin metsässä ja luonnossa oleskelu. Ei siihen tutkimuksia tarvita, jokainen meistä on kokenut sen.

Joku on rakentanut tähän metsään myös mielikuvitukselle pieniä tehtäviä, kuten oksista rakennettu "noitapiiri" ja tuo alla oleva piknikpaikka - pienille ihmisille tai metsän asukeille..

Meine Finnland

Ihanaa, yksi luonnoksista oli kuin olikin jäänyt talteen bloggerin saloihin, joten tässä pieni maistiainen lomaltamme. Toivottavasti huollon jälkeen pääsen jakamaan muutaman kuvan myös muista maisemista!

Loman aluksi lensimme koko porukka (Koira mukaan lukien) Suomeen, ja siellä suuntasimme suoraan mökille. Jos voisin, asuisin siellä aina. No ainakin lumettomaan aikaan. Elämä pysähtyy ja rauhoittuu, kaikki tehdään sen mukaan, kuinka paljon aikaa tarvitaan - ajan näyttää auringonvalo. Aamulla, kun auringon säteet siirtyvät verhon takaa sivuun, on aika nousta. Kun aurinko siirtyy tiettyjen puiden kohdalle, alkaa saunan lämmitys. Ja kun valo muuttuu kellertäväksi ja tuuli tyyntyy, on aika siirtyä sytyttämään puita grillille. Nukkumaan mennään kun ei enää näe lukea, tai kun takkatuli hiipuu hehkuvaksi hiillokseksi.

Vaikka asumme Saksassa pienessä kylässä, on sielläkin Suomeen verrattuna paljon ihmisiä ja liikennettä, ääniä, autoja ja kirkonkellojen kalkutusta (kalkkunoista puhumattakaan) koko ajan, ja lähes kellon ympäri. Hiljaista hetkeä ei meinaa löytää, ellei mene syvälle metsään. 

Mökillä oli ihanaa kuunnella vain laineiden liplatusta, tuulta koivikossa, satunnaista lintujen lauleskelua. Koirakin leikki itsekseen tuntikausia rannassa läträten, kävi välillä kanervikkoon nukkumaan, juoksenteli saunan ympäri häntä onnesta heiluen.

Suomalaiset puhuvat aina säästä, joten minun on pakko sanoa, että säät suorastaan hellivät meitä. Ei ollut ikävä yli kolmenkymmenen asteen tukahduttavaa kuumuutta, reilut parikymmentä riittää oikein hyvin, ja viileät yöt - voi kuinka ihanaa on vetää paksu peitto päälle ja nukkua viileässä!

Jos jotain olen todella ikävöinyt näiden puolentoista vuoden aikana täällä Saksassa asuessamme, niin mökkeilyä. Saunaa (ilman mitään kommervenkkejä), uimista, kurkien huutelua auringon laskiessa, savun hajua ja hiljaisuutta. Aikatauluttomuutta ja kiireettömyyttä. Karjalanpiirakoita, raejuustoa, ja oikeaa ruisleipää, niin hapanta, että irvistyttää.