 |
| Pihan ja puiston antimia, nyt tiedän suurimman osan nimeltä myös saksaksi |
Viime viikolla minulle tuli täyteen kaksi vuotta täällä Saksanmaalla, tässä mainiossa pikkukylässä Hessenin sydämessä. "Heiligen Talissa", meidän ihanassa, lähes aina aurinkoisessa "pyhässä laaksossa", jota ei sääennusteet koske.
Ensimmäinen päiväni Saksanmaalla oli jännittävä. Lensin jännittyneenä, kyyneleet silmissä Helsingistä Frankfurtiin - pelkäsin Koiran matkan puolesta, oliko ruumassa kylmä vai kuuma, pelottaako sitä ihan kamalasti? En niinkään jännittänyt tulevaa, vaan usean kuukauden jännitys, stressi, työkiireet, muuttoasiat ja muutoksen tuoma jännitys laukesi koneessa. Kirjoitin noista tunnelmista, ja lähdön "vaikeudesta"
täällä.
Kun kaikkien kommervenkkien jälkeen olimme taas kaikki kolme samassa paikassa, alkoi Kotimatka. Ajoimme ihanan maaseudun poikki, koska moottoritiellä oli ruuhkaa; omenapuut kukkivat vihreiden peltojen keskellä, lehtimetsät kumpuilivat kukkuloiden mukana, pienet kylät vilahtelivat teiden varsilla ja sukeltelimme myös muutamien läpi, pari linnaakin osui reitille. Onko tämä totta vai satua?!
Onnellisuus, rauha ja tyyneys laskeutui mieleen - ja elämään. Ei kiirettä minnekään, ei suunnitelmia, listoja, stressiä. Työmaana pientä PikkuKartanon tuunausta, ja reilusti kauan odotettuja puutarhahommia rönsyilevässä pihassa. Kodin ylläpitoa (tuttuun laiskaan tyyliini), ja Miehen huoltoa vastineeksi siitä, että hän uurastaa minun levätessäni. Ehkä joskus elämässämme sama tapahtuu toisinpäin. Olen äärettömän kiitollinen siitä, että saimme tämän ulkomaan komennuksemme onnistumaan, ja toivon, että tämä muutos on ollut meille molemmille hyvä, vaikka päämäärämme ovat ehkä olleet erilaiset: toiselle työ, toiselle "työttömyys".
Olen kahden vuoden aikana nukkunut valtavasti, lukenut kirjoja (uusia ja vanhoja), tehnyt käsitöitä (opetellut kutomaan villasukkia!), leiponut (elämäni ensimmäiset karjalanpiirakat!), tehnyt ruokaa (ihan uusistakin aineksista), valokuvannut, käynyt retkillä, uimassa, jätskillä, toreilla, tapahtumissa - paikoissa joihin en olisi lähtenyt tutustumaan Kotimaasta käsin; paikoissa, joiden en osannut kuvitella olevan olemassa. Ja saanut joka retkestä valtavasti iloa. Olen onnistunut välttelevistä yrityksistäni huolimatta saamaan uusia ystäviä, jutellut tuntemattomien kanssa, tullut huomatuksi kylällä - osana kylää ("Kirsikkamies", jolta sain viime kesänä kassillisen kirsikoita, koska olen kuulemma "aina hyväntuulinen ja tervehdin ohi kulkiessani", kysyi juuri huolestuneena, miksi emme ole nähneet aikoihin - talvi oli tylsä, jalkani oli niin kipeä, etten päässyt tavanomasille vaelluksilleni Koiran kanssa; kukaan muukaan ei viihtynyt muutamaan kuukauteen pihalla!); olemme kuuluneet tähän paikkaan.
Tänne lähtiessämme aloitin tämän blogin: asia, jota en uskaltanut Kotimaassa tehdä - jutella tutuille ja tuntemattomille elämästämme. En osaa sanoa, onko kirjoitteluni vastannut blogin nimeä, ja muiden odotuksia; olen kohdellut tätä ennemmin päiväkirjana kuin hyötyä ja julkisuutta tavoittelevana matkakertomuksena. Silti olen oppinut, ettei tämä ole vain kirjoittelua, varsinkaan jos olen käynyt jossain kohteessa, josta haluan kirjoittaa muutakin kuin nimen kauniiden kuvien kylkeen. Olen käyttänyt ystävääni googlea järkyttävät määrät erilaisen tiedon löytämiseksi, kahlannut satoja sivuja, etsinyt tietoa. Ja kuulkaa ei sitä löydy kotimaisella kielelläni, eikä edes englanniksi (ellei puhuta jostain maailmankuulusta kohteesta) vaan tällä paikallisella. Olen lukenut ja kääntänyt tekstejä, koittanut kerätä murusia sieltä täältä, ja oppinut tunnistamaan (minua) kiinnostavia tarinoita. Ja vaikka olen sanonut, etteivät saksalaiset kauheasti ilmoittele asioista netissä, niin historiaa löytyy - kurkkaa joskus vaikka wikipediassa lukemaasi aihetta saksankielisenä - jo alkaa tarinaa löytymään (jos se koskettaa milään tapaa Saksaa)! Yhden julkaisun kirjoittamiseen menee useampi tunti, kun lajittelen ja käsittelen valokuvat, etsin ja käännän faktoja tai tarinoita, ja tietysti mielessäni sunnittelen ja editoin omaa tekstiäni. Tämä on ollut opettavaista ja hauskaa!
* * *
Luulen oppineeni tällä Isolla Retkellä mm. seuraavia Saksan alkeita:
- Muutto ulkomaille vaatii järjestelyä ja suunittelua, mutta se on aivan mahdollista, ja viimeistään paikan päällä kaikki asiat kyllä loksahtavat kohdilleen. Loppujen lopuksi homma ei ollut paljoa kotimaan sisäistä muuttoa kummempi (meidän kohdallamme). Kotimaassa tosin kaiken voi hoitaa netissä ja melkeinpä yhdellä lomakkeella, täällä kaikki hoidetaan kasvotusten eri virastoissa ja konkreettisella paperilla. Kävele paikalliselle Rathausille, ja ilmoittaudu asukkaaksi - siitä se alkaa. Ja siitä visiitistä saat ne ensimmäiset paperit, joilla saat seuraavat asiat rullaamaan (pankkitilin avaus ja paikalliset kortit, joita ilman ei tule toimeen; verotus; netti; paikallinen yle-vero; jätehuolto; posti; ja miljoona muuta asiaa, joihin kaikkiin tarvitset jostain edellisestä lomakkeesta jonkin koodin tai numeron..). Onneksi saimme vuokrasopimuksen tehtyä, vaikka emme vielä olleetkaan asukkaita ja verovelvollisia täällä.
- Kielitaitoa tarvitaan maassa, jossa ei englannilla pärjää; saksamme ei ollut huipussaan tänne saapuessamme (eikä se sitä ole edelleenkään, mutta osaammepa ainakin joitakin hassuja paikallisia vitsejä ja sanontoja, joilla ei Kotimaassa tee mitään :) silti jokainen asia on saatu hoidettua, ja apua on saatu, kun sitä on tarvittu. Oma kärsivällisyys, rohkeus ja yrittäminen palkitaan. Välillä on viitottu, piirretty ja kuvailtu asioita (minä mm. tilasin auton huollon yhteydessä tuulilasin pyyhkijöiden vaihdon sormia edestakaisin heiluttamalla), mistään emme ole jääneet paitsi. Ystävyyksiäkin voi luoda, vaikkei selkeää yhteistä kieltä ole. Saksalainen ei anna kielen suhteen periksi, asiahan hoidetaan loppuun! :D
- Yhteydet Kotimaahan, perheeseen ja ystäviin ovat säilyneet koko ajan, jopa paremmin ja tiiviimmin kuin Kotimaassa ollessa! Olen maininnut aiemmin, että meille muutto oli helppo, koska meille tapahtuu uusia asioita, emmekä ole ehtineet ikävöimään; Kotimaassa elämä jatkui ilman meitä, ja ikävä on voinut olla kovempi. Kiitos rakkaat ja ystävät, kun olette jaksaneet odottaa meitä, pitää meihin yhteyttä, ja erityisesti kiitos, kun olette runsain joukoin tulleet tänne katsomaan meitä! Lupaan, että tulemme pitämään yhteyttä yhtä paljon jälleen Kotimaassa kuin tänäkin aikana. Kiire ja arki eivät saa olla tekosyy sille, etteikö ehtisi nähdä muitakin kuin omia kotiseiniään..
- Olen ollut onnekas, kun olen saanut vain olla tämän ajan ja tehdä haluamiani asioita. Olen levännyt, ja tavannut sen Minän, joka luulen olevani; ja sen voimin olen valmis uusiin kokemuksiin taas Kotimaassa. Tiedän, mitä haluan (lähinnä sen kautta mitä EN halua) tehdä, miksi tulla ja mihin pyrkiä, mihin olen tyytyväinen. Ja sen on yllättäen paljon vähemmän kuin tänne lähtiessä. Olen oppinut täällä ollessani sen, että elämän täytyy olla tyydyttävää joka päivä, siitä ei saa mennä isoa osaa johonkin sellaiseen, mikä kalvaa, syö sisintä, vaivaa vielä yölläkin. En halua enää elää sitä elämää, jossa sanon "sitten kun". Elämä on tässä ja nyt. Unelmat voivat olla arkipäiväisiäkin, ja pienistä hetkistä on tullut valtavan tärkeitä tänä aikana - toivon, että jaksan huomata niitä jälleen Kotimaassakin paluumme jälkeen.
- Seikkailuja, retkiä ja uutta (ja vanhaa!) tutkittavaa löytyy ihan joka paikasta. Olemme päässeet tutkimaan erilaisia kohteita, ja matkustelemaan helpommin paikkoihin, joihin olemme halunneet päästä, mutta matka Kotimaasta olisi ollut pitkä. Pidin jossain vaiheessa vanhoja kuvioitamme Kotimaassa tylsinä, "ei mitään kivaa tekemistä". Täällä olen oppinut etsimään uutta, etsimään uusia paikkoja ja tapahtumia, suuria ja pieniä, lähempää ja kauempaa. Ja samalla olen huomanut, että Kotimaassa on vaikka mitä ihanaa ja tutkittavaa. Pitää välillä mennä kauemmas, että näkee kokonaisuuden. Ja että näkee lähemmäs. Vanha viisaus, ei minun keksimäni, mutta nyt minun oivaltamani!
Paljon muitakin asioita pyörii mielessä ja sydämessä, mutta niitä kaikkia on vaikea tiivistää yhteen kirjoitukseen tai aiheeseen..
"Travel is fatal to prejudice, bigotry and narrow-mindedness", sanoi Mark Twain, ja se on osoittautunut todeksi. Ennakkoluuloja on kaadettu: en olisi ehkä ikinä lähtenyt "tylsään ja ankeaan" Saksaan lomalle. Mutta täällähän on niin paljon kaikkea kivaa, hyvää, ja eritoten kaunista! Eivätkä nuo saksalaisetkaan ole hullumpia ;) On erittäin todennäköistä, että palaamme tänne lomalle.
Kiihkoilu tiettyjen mielipiteiden, odotusten ja "näin on aina tehty" -ajatusmaailman puolesta on osoittautunut turhaksi: mitään en koe menettäneeni, vaan koen saaneeni todella paljon. Jos parin vuoden aukko "urassani" vaivaa jotakuta, vaivatkoon. Tämä oli minulle arvokkainta elämän koulua!
Ahdasmielisyys ei kuulu arvoihini, ymmärrän nyt maailmaa, sen tuottamaa tuskaa paremmin, ja mielestäni terveemmästä näkökulmasta. Suosittelen jokaiselle (erityisesti meille suomalaisille, joille muutos ja kansainvälisyys ihan arkipäivässä näyttää olevan tappavan kamalaa ja kammoksuttavaa) edes pientä pätkää ulkomailla, suuremmassa maailmassa, jotta asiat ja tavat saavat hieman perspektiiviä. En ole täällä blogissani juurikaan kirjoittanut Saksan epäkohdista, ja jos olen jotain kritisoinutkin, niin olen tehnyt sen kaikella rakkaudella. Vääryyttä ja tuskaa koetaan täälläkin, eriarvoisuus korostuu rumemmalla tavalla kuin Kotimaassa, on poliittisia, uskonnollisia, kansallisia ja henkilökohtaisia ongelmia, kiistoja ja epäkohtia. Pakolaisia, työttömyyttä, rikollisuutta, köyhyyttä. Mutta kehtaan väittää, että täällä mielipiteille saa hieman ilmaa ja skaalaa, kun puhutaan yli 80 miljoonan hengen maasta. Koitapa elää täällä maahanmuuttajana, koska sellainen olet, jos et ole saksalainen.
Ja kohta olemme paluumuuttajia. Nähtäväksi jää, mikä sitten odottaa ja on mieli; veikkauksemme on, että ihan helpolla emme selviä paluusta, se voi olla jopa haastavampi prosessi kuin lähtö.. Siihen asti kuitenkin aion vielä nauttia Viimeisestä Kesästä Saksanmaalla!
