Wo ist Finnland?

Saksalaiset tietävät Suomesta hauskoja faktoja, kuten että talvella siellä ei paista aurinko laisinkaan ja kesällä aurinko ei laske ollenkaan. Minusta tämä on ihan hyvä yleistys. Se joskus poikii jatkokysymyksen, että nukkuvatko suomalaiset sitten koko talven. Vastaan mielelläni 'kyllä'.

Meillä on nyt kylmä. Todella kylmä. Mutta narsissit aukeavat kohta.

Schneeglöckchenit vaan jaksavat kukkia

Ne ovat vähän kuin suomalaiset, pää riipuksissa, kaunein osa hupun alla piilossa.

Suomen kartalle laittamisessa on ongelmia, se on jossain Islannin ja Venäjän välillä. Joskus postissa Kotimaahan jotain lähettäessäni Frau DHL joutuu tarkistamaan manuaalistaan, onko Suomi EU:ssa. Ja etten vain ole lähettämässä pakettia "sinne saarelle". Mietin pitkään, mistä saaresta rouva puhuu, mutta sehän on tietysti Ahvenanmaa. Jotkut ovat kuuleman mukaan luulleet koko Suomea saareksi.

Koirakerholla yleisin Kotimaahamme liittyvä keskustelunaihe on lämpötila. "Onko Suomessa nyt lunta, ai on, niinkö paljon! Ja kylmä on varmaankin!" Silti meille pilaillaan, kun palelemme kentän laidalla - "eihän teillä voi olla kylmä, kun te tulette Suomesta!" Nyt he jo tietävät, että Suomen kylmä ilma on yleensä melko kuivaa, ja että -20 asteen pakkasen jälkeen ei enää juurikaan huomaa kuinka paljon kylmempää on (kunhan on tarpeeksi vaatteita, eikä tuule).

Koirakerholaisten mielestä parhaita tarinoita ovat ne, joissa kerromme olevamme mökillä. Siellä on heidän mielestään paratiisi. Koirakerhon puheenjohtaja hiljentää aina kaikki, jos puhumme mökistä, ja hän hihkaisee - "kuulkaa, he elävät paratiisissa, heillä on mökki järven rannalla!" He aikovat tehdä sinne retken jonakin kesänä. Olemme myös kuulemma kalaeksperttejä, koska Suomessa syödään niin paljon kalaa.

Koira haistelee kevättä

Jostain syystä aina kun lähden junalla jonnekin, meidän asemallemme ilmaantuu aina eräs Hyvin Vanha Herra. Ihan sama, mihin aikaan olen lähdössä reissuun, pian tämä Herrakin nousee asemalaiturille. Hän ei taida muistaa minua, koska joka kerta käymme saman keskustelun. "Oletko Venäjältä?" Herra kysyy. Ei, olen Suomesta. Miksi te täällä asutte? Mieheni on täällä töissä. Sitten saan kertoa, missä tarkasti mieheni on töissä ja missä me asumme (ja jostain syystä Herra aina toteaa, että ai siellä ylhäällä Ehringshausenissa, vaikka me asumme kyllä ihan tässä päätien varrella). 

Herra on ollut joskus Kemissä, en saa selvää hänen haastavasta murteestaan, mutta jotenkin luulen, että tämä liittyy sota-aikaan. Hän tietää, että Suomessa on paljon susia ja karhuja, sekä rentier, poroja, vaikkakin hän on pahoillaan, ettei ole nähnyt koskaan yhtään. Hän kyselee myös paljon Hellsingistä (monella L:llä), ja toteaa, että "Hellsinki ist sehr, sehr schön".

Sitten keskustellaan siitä, minne minä olen menossa (Herra itse menee vain Wetzlariin). Jos menen Suomeen (kuten on pari kertaa käynyt), hän pohtii aina, kuinka kauan minulta kestää päästää flughafenille, ja kuinkahan monta tuntia Suomeen lentää (hänen mielestään aina puoli päivää). Jos menen Frankfurtiin, hän hermostuu, ja sanoo, ettei koskaan mene minnekään niin vilkkaaseen ja suureen paikkaan, ja sitten puhumme taas Hellsingistä, koska se on kaunis ja pieni kaupunki..

Tulppaanit kukkivat vasta sisällä

Joukkoon on sattunut yksi muukalainen

Minusta on ihan hauska vastata ihmisten kysymyksiin Suomesta. Ymmärrän, ettei niin pienestä ja hiljaisesta maasta kauheasti tiedetä, ja useimmiten meidät liitetään ihan hyviin uutisiin (Aaa, Samu Haber ist auch ein Finne! Dingdong!). Ja jos joku nyt kysyy jääkarhuista tai igluista, lähden tarinaan mukaan. Miksi suomalaiset aina suuttuvat, jos meistä ei tiedetä mitään? Minä kerron täällä blogissa melkoisia yleistyksiä saksalaisista, sellaisiakin, jotka ovat vain omia päätelmiäni tai oletuksiani. Älä siis ota kaikkea kuulemaasi ja lukemaasi liian vakavasti. Ottavathan suomalaiset aina aamusnapsin kahvin kera, miksi sitä korjaamaan, jos se naurattaa paikallisia ;) 

Ein Dschungel

Kuten mainitsin maanantaina, kävimme kiertelemässä myös Palmengartenin Palmenhausissa. Olen kerran elämässäni käynyt "oikeassa" sademetsässä. Jos Australian sademetsä siis lasketaan sellaiseksi. Puut olivat valtavia, niillä kasvoi köynnöksiä, ilmassa roikkui liaaneja ja ilma oli kosteaa. Pelkäsin paikallisia liskoja, käärmeitä ja ötököitä, mutta uin vesiputouksessa ja sen kaivertamissa hiidenkirnuissa. Pelkäsin, mutta olin innoissani.

M e l k e i n samaa voi kokea missä vain trooppisessa puutarhassa (tai no, uimaan ei ehkä pääse). Muistan ihastuneeni kerran Wienin matkalla Tierpark Schönbrunnin palmutaloon (tosin katonrajassa nukkuvat puolimetriset lepakot muuttivat mieleni ylätasanteelle kiipeämisestä..). Vanha metallirakenteinen kasvihuone ja valtavat palmut - jokin tässä yhtälössä viehättää edelleen. Viime hetkillä ennen tänne Saksanmaalle muuttoamme kävin pitkän taon jälkeen myös Kaisaniemen talvipuutarhassa, sielläkin on ihana tunnelma. Taisin tehdä siellä jonkinlaista henkistä muuttoa toisiin maisemiin.

En ole ainoa, joka inspiroituu tällaisessa ympäristössä; eksoottisia muotoja ja rakenteita tutkimassa oli niin palmujen alla istuvia vanhuksia, kuin muistikirjoihin piirteleviä nuoriakin.. Kamerat olivat ahkerassa käytössä, ja parhaita kuvakulmia sai hetken aikaa odotella, vaikkei kävijöitä ollut liiaksi asti. Kaikki kuiskivat hiljaa, ja tekivät tilaa toisille - nämä hiljaiset jättiläiset saivat aikaan arvokkaan ja hartaan tunnelman.

Oikeista kuvakulmista tiirailleen voi melkein unohtaa, että ulkona on kylmä..

Tutut huonekasvit ovat jättiläistyneet

Palmenhausin maisemat on rakennettu upeasti - sieltä täältä avautuu hienot pitkänomaiset näkymät!

Vesiaiheita unohtamatta!

Ei kasva minun flamingonkukkani noin komeasti..

Grottosta löytyy trooppisten makeiden vesien kaloja
(niitä on vaikea kuvata kellertävässä valossa lasin läpi)

Täältä puuttuu vain maanrajassa ja puiden rungoilla vilistävät ötökät.
Onneksi.

Banaaninlehtiin mahtuu viikon perheateria

Heinrich Siesmayer, Schöpfer des Frankfurter Palmengartens;
Frankfurtin (ja monen muunkin kaupungin) DER Puutarhuri

Näitä voisi tuijottaa ikuisuuden, "kukinnan" jokaista vaihetta voi seurata melkein kuin timelapse-videossa

Ja näitä pintoja..

Näistä puhumattakaan..

Meillä kävi hyvä tuuri, seuraavana päivänä yksi suurimmista washingtonia robusta -palmuista piti kaataa, koska se oli kasvanut liian suureksi (15 metriä korkea, yli 1000 kiloa!), ja oli vaarassa romahtaa. Toisin kuin muita puita, palmua ei voi karsia ja leikata pienemmäksi, vaan se pitää kaataa kokonaan, jos se kasvaa liian suureksi..

* * *

Jos jollain retkelläni Palmengarteniin sattuu (hetkellinen, ich hoffe!) sadekuuro, minut löytää täältä! Jos minulla on silmät kiinni, en nuku, vaan haaveilen. Älä herätä!

Winterwanderung

Vaikka kevät pyörii jo kaikkien mielessä, koirakerhomme järjesti viime lauantaina talvivaelluksen. Ihan oikeasti täällä vielä pitäisi olla vielä talvi, viime vuonna 300-400 metrissä oli vielä reilusti lunta, ja satoi sitä tänne laaksoonkin useamman kerran muutamaksi tunniksi. Mutta kaudesta viis, retki on aina retki!

Mukaan sai ottaa koirat ja eväät, joten meidän (molemmat ;) Karvanaamamme pääsi(vät) mukaan retkelle myös. Reittimme lähtisi Hundesportvereinin pihalta, kiertelisi lähiseutujen ulkoilureittejä ja retken jälkeen päämääränä olisi kreikkalainen ravintola Zum Dorfkrug Werdorfin kylässä. Kuten paikalliset sanoivat: Erst zwei Stunde spazieren, dann zwei Stunde essen! Sopii!!

Viikonloppujen aikaiset aamut eivät kuulu ohjelmaamme, joten kun talvivaelluksemme lähtö oli jo aamukymmeneltä niin eihän siitä tullut kuin kiire. Koko viikon olimme seuranneet sääennustuksia, ja kyllähän koiraharrastuslauantaihin vaan kuuluu täällä se vesisade. Olihan siinä jo pari päivää vähän koittanut aurinko paistaa.. Aamulla satoi räntää valtavina rätteinä, eli viitteitä talveen oli vielä havaittavissa. Hörpimme aamukahvit sillä aikaa kun paistoin parit sämpylät meille eväiksi, pakkasimme vaihtopipoja ja hanskoja reppuun, ja kiiruhdimme matkaan.

Werdorf on viereinen kylämme tästä Wetzlariin päin, ja ensimmäinen, joka ei muuten kuulu Ehringshauseniin, vaan Aßlariin. Koirakerhomme löytyy Werdorfin kukkuloiden (ja Aßlarin lentokentän) takaa seuraavasta notkosta. Jätimme siten auton Werdorfiin odottamaan, ja kiiruhdimme peltojen poikki koirakerholle, missä liityimme kulkueemme joukkoon viime hetkillä, ennenkuin kirjava ja haukkuva jono kiemurteli mutkan taakse!

Sää oli launtaiperinteen mukaisesti kamala, olimme jo ennen koirakerholle pääsyä märkiä..
Onneksi oli "lämmin" keli!

Nopeimmat viipottivat edellä, ja laumaa veti ihana malinarttu vapaana, jolloin perässä vetävät poikakoirat pitivät tahdin reippaana.

Aamuinen sade oli tullut täällä vähän ylempänä räntänä..

..ja huipulla oli suorastaan talvinen tunnelma!

Vaelluksemme sujui kunkin omaan tahtiin, ja sadekin viimein taukosi (alkaakseen illalla taas uudestaan). Koirat löysivät omat kolonsa, ja retkikulkueemme eteni iloisesti rupatellen. Reitin tiukimman nousun jälkeen sumuinen ja luminen metsä höyrysi, ja oli aika pitää (saksalainen) paussi. Puupinon taakse oli piilotettu juomakori, leipää ja makkaraa! Saimme vielä palanpainikkeeksi snapseja, koska eräs pariskunta ilmoitti tauon ohessa tulevasta perheenlisäyksestään, joka tässä kohtaa poikkeuksellisesti koski ihmislasta, eikä uutta koiranpentua (niitäkin ilouutisia odotellaan kerholle muutamaa)!

Wurst? Brot? Bierchen?

Makkaran ja leivän kannat päätyivät odottaviin suihin ja kitoihin.

Kun koirien malttamaton ulina kävi rupattelua kovemmaksi, jatkoimme vaellusta metsän poikki takaisin laaksoon, ja kohti Werdorfin kylää. Kiertelimme meille uusilla poluilla reilut kymmenen kilometriä. Siihen muutaman kilometrin aamuinen pikajuoksumme peltojen poikko, niin mittariin tuli ihan kiva lauantailukema!

Werdorfissa on sievä ja pieni keskusta 

Ja paikan vetonaula on Werdorfer Schloss, joka rakennettiin
Solms-Greifensteinin jaarlin kesäpaikaksi.

Kaikki kokoontuvat vielä yhteiskuvaan keskusaukiolle

Toisin kuin meidän Ehringshausenilla, Werdorfilla on hauska tarina kylän synnystä. Kaksi kreivitärtä (todennäköisesti niitä Solms-Greifensteinilaisia) ratsastelivat Dill-joen vartta ja pysähtyivät nykyisen Werdorfin kohdille. Toinen naisista ihastui paikkaan ja päätti, että tänne rakennetaan (tietysti) linna! Paikalla asusti tuohon aikaan vain käsityöläisiä, joten kreivitär julisti, että tähän rakennettaisiin myös kaupunki, johon toinen (ihan fiksusti, sanon minä) kiiruhti korjaamaan että kyllä tähän tulee kylä "es werde ein Dorf!" Werd-Dorfista tuli siis Werdorf. Tiedä sitten legendan todenperäisyyttä, mutta minusta se on mainio!

Kuten alussa mainitsin, retkemme päättyy tietysti ravintolaan, ja ruokapaikaksemme oli valikoitunut pieni ja sympaattinen Zum Dorfkrug, kreikkalainen taverna, jota rouva Eleni Kreikasta pyörittää perheensä kanssa. Olimme valinneet listalta ruuat jo etukäteen, koska rouva kokkkaa myös itse kaiken ruuan - sitä oli paljon ja se oli hyvää! Parinkymmenen hengen seurueemme täytti muutamaa pikkupöytää lukuunottamatta koko ravintolan, ja se olikin vain meitä varten päiväsaikaan auki.

Ennakoitu "kaksi tuntia haikkia vastaa kahta tuntia ruokailua" venyi yli neljään tuntiin, kun olut virtasi, naurut kovenivat ja ouzo-laseja kertyi pöydälle enenevässä määrin! Kaiken tämän keskellä Mies kuiskasi korvaani, että onpa mukavaa, kun meillä on täällä tämä omalaatuinen perhe, joka on ottanut meidät omakseen..

Loppulasku ynnätään lasinalusesta

Frühstart für die Blütezeit

Kevät on lempivuodenaikani. Jos ette ole jo huomanneet, olenhan siitä jo monta viikkoa puhunut. Joka vuosi kevät on yhtä innostava, värit kirkkaat ja raikkaat, kukat kiehtovan omalaatuiset. Joka kevät kyykin puutarhassa heti lumen sulattua tutkimassa, mitkä sarvipäät nousevat mullasta ensimmäisinä. Keväällä retkiemme määrä (ja laatu) kasvaa taas vilkkaammaksi, mennyt viikonloppu oli yhtä retkeä ja seikkailua.

Täällä Saksanmaalla - missä maisemaa dominoivat lehtipuut, pensaat ja niityt - vihreän sävyjä on aivan käsittämätön määrä keväällä. Kesäkin on ihana, mutta kesään mennessä värit tasaantuvat ja rauhoittuvat. Syksyn ruska ja väriloisto on upeaa, mutta keväällä täällä voi kokea saman vihreän kanssa.

Ihan vielä ei puiden lehdet aukea, vaikka suojaisilla paikoilla silmut ovat jo paisuneet valtaviksi, ja luonto selvästi odottaa seuraavaa lämmintä auringonpaisteista päivää.

Sellaista ei tullut menneenä viikonloppuna, mutta kukkaloistoon varaslähdön otin kuitenkin Frankfurtin Palmengartenin Frühling -kevätnäyttelyssä. Aiemmin tein saman Kotimaassa Tulppanien Lumo -näyttelyssä Kaisaniemen kasvitieteellisessä puutarhassa. (En tiedä tuleeko vastaavaa näyttelyä enää Kaisaniemeen, kun näyttelyn yhteistyökumppani Villi Niitty ei ole enää toiminnassa. Sääli, sillä kasvitieteelliset ja historialliset sipulikukat ovat mielestäni todella upeita.. ).

Keli oli tihkusateinen ja tuulinen, mutta todella lämmin, +12 astetta. Nurmikoilla Palmengartenin puutarhassa kukkii!

Satoja, tuhansia krookuksia, lumikelloja, sinililjoja..

Näitä olisi voinut tutkia tuntitolkulla..

Jouluruusuja kaikissa väreissä..

..ja lajeissa.

Palmengarten on 1871 perustettu kasvitietteellinen puutarha, ja siellä on jatkuvasti vaihtuvia näyttelyitä, ulkotarhoissa ja kasvihuoneissa. Kameliat ehtivät jo kukkia, mutta nyt parin viikon ajan yhdessä kasvihuoneista on kevätnäyttely, missä kukkivat kevätkukat ja puut Andy Warholin kukkataulujen kanssa. Tuoksu hallissa oli mahtava: tulppaanit, hyasintit, narsissit, esikot, onnenpensaat ja muut minulle tuntemattomat pensaat kukkivat huumaavasti. Esillepanot olivat upeat, ja kukkia löytyy joka kolosta. Osa pienistä sipulikukista olivat vasta avautumassa, mutta tulppanit ja narsissit olivat jo täydessä loistossa!

Kevätnäyttely vei vain osan yhdestä kasvihuoneesta; kävimme kiertelemässä myös itse palmuhuoneessa, mutta sieltä kuvia toisella kertaa. Koska emme olleet käyneet Palmengartenissa aiemmin, kiertelimme hieman myös puutarhassa. Kevätkukkia löytyy sieltä täältä, ja eriteemaisia kasvihuoneita, istutuksia ja alueita niin paljon, ettemme jaksaneet kaikkia vielä edes tutkia. Tänne kannattaa melkein hankkia kausikortti, jolla pääsee myös tiettyihin muihin puutarhoihin ilmaiseksi, ja frankfurtilaiset pääsevät tänne Frankfurt-Passilla eurolla.. Kertakäynti on 7 euroa, mikä ei ole kallis verrattuna siihen, että täällä voi viettää koko päivän. Evästä saa muutamasta ravintolasta ja kioskista, kesällä eräällä lammella voi soudella, ja ainahan saksalaiseen tyyliin tänne voi tuoda omat eväät ja laittaa piknikin pystyyn.

Jos tulet käymään Frankfurtissa, ja sinulla on ylimääräistä aikaa, tai sunnuntaisin, kun kaupat ovat kiinni, ja ravintolat sulkevat ovensa muutamaksi tunniksi iltapäivällä, tule käymään Palmengartenissa. Juna-asemalta pääsee bussilla ja ratikalla tänne, eikä kävellenkään mene kuin hetki, niin olet perillä. Minut löytää täältä ainakin koko kevään ja kesän ajan tästä eteenpäin jokaisella Frankun käynnillä. Seuraavaksi täällä kukkivat orkideat, sitten atsaleat; täällä on teemaopastuksia, näyttelyitä, myyjäisiä ja tanssiaisia. Viime vuonna täällä oli myös jazziltamia, toivottavasti niitä tulee myös tulevana kesänä! Luulen lempipaikkani löytyvän (sieltä missä kukkii!) kesän kuumina päivinä bambujen alta..

Wasser kaufen

Torstai on meidän kauppapäivä. Kylältä löytyy kylää parikin kauppaa, joihin pääsen kävellen, mutta koitamme tehdä ruokaostokset kerran viikossa, jolloin kuitin loppusumma on hieman järkevämpi, kuin jos kävisi joka(toinen) päivä hakemassa vähän jotain. Ja vältän samalla käsieni venymisen ostoskassien painosta. Sitä paitsi Kukaan Muu ei mene ruokakauppaan kävellen, kuin minä..

Minusta ulkomailla yksi hauskimmista kohteista on aina ruokakaupat. Aiemmin minulla oli tapana ostaa erimakuisia purukumeja, koska ulkomailla niissä oli veikeitä makuja Kotimaan piparminttuun verrattuna. Nyt huomaan, että vain suomalainen xylitol-purkka on parasta, ja se onkin aina tuliaistoivelistalla (plus Kotimaassa on nykyään veikeimmät maut!). Toki ympäri maailmaa ruokakaupoissa on samoja asioita, ja tiettyjen ruokajättien maailmandominanssi näkyy kaikkialla. Mutta aina sieltä jotain paikallisia kuriositeetteja ja herkkuja löytyy.

Kotimaassa Lidl kuului meidän vakiokauppoihimme, vaikka sieltä ei koskaan saanutkaan kaikkea, aina jäi jokin erikoinen tuote ruokareseptistä puuttumaan (kuten kookosmaito tai risottoriisi), ja sen vuoksi piti mennä vielä pikaisesti jonnekin muualle. Sama pätee täällä Saksanmaallakin - Lidlin valikoimassa on lähes kaikkea perustarpeisiin (paitsi sitä kookosmaitoa, joka aina pitää hakea muualta!), mutta vaihtoehtoja vähän. Siis jos haluat riisiä, voit ottaa joko pikariisin tai valkoisen riisin. Muita vaihtoehtoja ei yleensä ole.

Pikkuhiljaa totuimme täällä Lidliäkin edullisempiin Pennyyn ja Aldiin, jotka ovat Litukan tyyppisiä, sekavan varaston oloisia kauppoja olemattomalla kassan pakkausalueella. Niiden valikoimat ovat hilppasen laajemmat (ja aasialaisen ruuan viikoilla sieltä löytyy kookosmaitoa :), ja aikaa menee aina turkasen kauan, kun kaikki kummalliset vaihtuvat tuotteet joutuu tutkimaan joka viikko. Ei siksi, ettemmekö löytäisi tarvitsemaamme, vaan siksi, että valikoimassa on kaikkea ihmeellistä, tarvikkeita joiden olemassaoloa emme tienneet, ja minkä tarvitsemisesta meillä ei ollut hajuakaan. Ja hintataso on kilpailun vuoksi todella edullinen. Heräteostoksia tulee tehtyä.. Viimeksi ostin taulupohjia, akryylivärit ja -pensselit..? Sitä edellisellä kerralla mappeja ja muovitaskuja (ja laitoimme paperiasiat järjestykseen, näppärää!). Ruokakaupasta siis.

Olemme myös oppineet, että autossa pitää aina olla "kärryrahaa", mieluiten euron kolikoita, koska jokaisella kaupalla on ostoskärryihin pantti ja jokainen panttilaite on erilainen - eikä niihin käy se mukavan juntti mutta ah, niin käytännöllinen avainperään kiinnitettävä panttikolikko (jota kyllä käytän väkivalloin Pennyssä, jos kukaan ei ole katsomassa). Ostoskoreja on harvoin vapaana ovella, koska niitä on vain muutama per myymälä, koska kaikki kärryttelevät. Muovikassin ostaminen on käytännössä rikos, ja olemme paikallisten tavoin oppineet pitämään mukana aina omia ostoskasseja. Vihanneksista suurinta osaa en pakkaa vihannespussiin, paikallisten tapaan. 

Kassalla liukuhihna on pitkä ennen kassaa, mutta sen jälkeen ostokset ladotaan valonnopeudella takaisin kärryihin; Aldin kassarouva on niin nopea, etten ikinä pärjää hänelle (olen kärrynipo, ja haluan tavarat tiettyyn järjestykseen: painavat alle, kylmät yhteen läjään, rikkoontuvat ja hedelmät hellästi päälle..) ja rouva heittelee tavaroita suoraan kärryihini, jotta saa itselleen työskentelytilaa.. Ostokset pakataan sitten rauhassa kärryistä autoissa odottaviin (kesto)kasseihin.

Kun ruuat on saatu pakattua autoon (kesällä kylmälaukku ehdoton), ajetaan pihan toiselle puolelle getränkemarktiin juomia lastaamaan. Kaupan puolelta saa kyllä mehut ja maidot, viinihyllykin löytyy, mutta valikoima on suppea.

Juomamarketissa, jossa yleensä käymme, on melkoinen valikoima kaikkea juomista grillihiiliin, kukkamultaan ja snäkkeihin. Juomat tietysti ovat pääosassa, mutta minusta tuntuu aina, että astun sisään Biltema-tyyppiseen Miesten Maailmaan ("haetko Schatzi lisää vettä, ja tuo samalla kukkamultaa niin saan uudet kukat ruukkuun"). Miehet näyttävät hoitavan perheen juomaostokset, ja kun katsoo ihmisten ostoskärryjä, huomaan miksi. Kärryihin ladotaan olutkorin lisäksi koritolkulla vettä ja limuja. Tässä syy, miksi kauppaan tullaan autolla.

Saksalaiset juovat käsittämättömiä määriä hiilihapollisia juomia. Olutta, kyllä. Sitä löytyy käyttämästämme juomamarketista kolme pitkää hyllyä (joista kaksi on itseasiassa koreja). Tarjouksessa oleva koppa lähtee noin kympillä + pantit (olemattomat täällä; lasipulloissa ei ole panttia laisinkaan, mutta korissa ne saa palauttaa). Tölkeissä täällä ei olutta ole juurikaan, jos vertaan määrää lasipulloihin (jostain kumman syystä taas kuohuviiniä saa pikkutölkeissä). Olutpullotkin ovat kiehtovia: löytyy niitä paksuja lyhyitä apteekin pullon näköisiä, perus 0,33 litran pulloja, puolen litran pulloja (usein Elfkistessä, 11 pullon korissa), vanhanajan posliinikorkkisia kellarioluita, joiden kylkeen saa savisen kolpakon, ja jos saa vaimolta luvan vain yhteen pulloon, niin kannattaa napata se Kolmen Litran Pullo. Alkoholittomia versioita, sekä mietoja olutsekoituksia kuten radleria (olut+sitruunalimu), dieseliä (olut+kola), sekä muita mystisiä olutlantrauksia, energiajuomamaisia oluita (energiajuomia en ala edes listaamaan..)  ja satunnaisia tuontioluita löytyy omasta hyllystään..

Mehuhyllyn ja viini/viinahyllyn väliin jääkin sitten suurin osa lattiatilaa. Siellä majailee kolme jättiriviä (=kuusi "puolta") alkoholittomia juomia koreissa. Pääasiassa mineraalivettä, sprudel oder stilles. Joka puolelta Saksaa, erilaisilla kuplilla ja koostumuksilla. Makuvissyjä ei ole Kotimaan tapaan juurikaan, mutta erilaisia schorleja kyllä. Tutuin ja suosituin lienee apfelschorle, jossa on puolet mineraalivettä ja puolet omenamehua. Näitä kaikkia ostetaan kolmin - kuusinkertainen määrä olueen verrattuna, noin niinkuin ihmisten ostoskärryjen sisällöstä päätellen. Ja joka perheessä jokainen tykkää vähän eri vedestä, joten jokaiselle omaansa. Saman huomaa ravintolassa - jos tilaat vettä, saat AINA mineraalivettä kuplilla, ellet tilaa "stilles" (hanavettä ei tuoda pöytään, enkä näe syytä sitä tilatakaan, se on lähes loukkaavaa) - jokaisella on edessään vähän omannäköinen pikkupullo mineraalivettä.

Kolaa tämä kansa juo myös valtavasti, eikä mitään light-versioita, kaikista ravintoloista ei edes saa kevytkolaa (mitään kevyttä oikeastaan). Ja kola-jaffa -sekoituksia, kuten schwip schwap ja mezzo. Tai kummallinen Vitamalz, josta en osaa selittää, mitä se on.. Koko perheen "limua" on myös maustetut, hedelmäiset fassbrauset, (yleensä alkoholittomat) mallasjuomat, joissa on veikeä, miedosti käynyt maku. Raikasta superkylmänä, sopii kuumaan päivään.

Minä olen kasvanut perheessä, jossa limut ja mehut olivat juhlapäivien luksusta, ja elän myös käsityksessä, että hiilihapolliset juomat ovat pahasta hampaille. Vissyjä juon harvoin, koska ne tökkivät aina takaisin. Juon siis pääasiassa hanavettä, joka on täällä hyvää. Kuplat kuuluvat mielestäni kuohuviiniin. Eniten kuitenkin ihmettelen, kuinka suuret jääkaapit näillä perheillä on, joissa jokainen jäsen juo oman makunsa mukaista kuplajuomaa litratolkulla?

Niin että viikonlopun ostoksille siitä; mitä sinun listaltasi löytyy? Kuplilla vai ilman? :)

Mystischer Wald

Kevään edistyminen tuntuu aina tuskaisen hitaalta. Nyt meille iski kaiken lisäksi takatalvi, spätwinter. Määritelmän mukaan se tarkoittaa kuivaa ja kylmää ilmaa, mutta maa on sateiden jälkeen niin märkää ja pehmeää, että kuraa on joka paikassa ja kaikkialla. Olen pari - kolme viikkoa laahustanut lantsareissa niin, että jalkapohjani ovat aivan kipeät.

Tänä aamuna aurinko paistoi ihanasti, ja vaikka ulkona onkin kylmä, pakkasin pienet eväät ja kameran mukaan, laitoin poikkeuksellisesti vaelluskengät jalkaan, ja lähdin Koiran kanssa seikkailemaan tuonne moottoritien toiselle puolelle, minne ei enää liikenteen humina kanna, ainoastaan luonnon omat äänet huokailevat vienon (kylmän) tuulen mukana..

No, perille päästyämme se aurinko oli kyllä jo kadonnut.. Onneksi puin päälle melkein Kotimaiseen tyyliin kaikki vaatteeni, niin kylmyys ei haitannut. Retkellä oli silti niin mukavaa ja jännittävää, että viihdyimme pitkään ja postauksenikin tulee vasta nyt iltasella..

Auto parkkiin pellon laitaan ja kohti metsää, Koiruus on jo perillä.. (tuolla metsän laidalla)

Tämän talven perusnäkymä. Omalla tavallaan silti viehättävä.

Ja jotenkin.. jännittävä..

Myrskytuulet kaatoivat ja repivät vanhoja puita reilu viikko sitten,
ja metsätöitä tehdään kaikkialla..

Koiran mielestä puupinot ovat kiipeämistä varten

Jos tuolla seisoo maurice, ei sitä huomaa, ellei se liiku. Koira sen kyllä haistaa..
Ja yleensä peuran hermo pettää, ja se pinkaisee viime hetkellä nenämme edestä juoksuun..

Ilma on lämpötilasta huolimatta kovin keväinen. Linnut huutelevat, maa tuoksuu vahvasti..

Ja Eau de Feld kelpaa Koiralle kyllä!

Pyökkimetsien ja peltojen jälkeen sukelletaan taas takaisin metsään, tällä kertaa nuoreen pusikkoon, missä rapisee ja rasahtelee. Lempikohdassani aukeaa pieni peltoläntti, jonka reunalla on poikkeuksellisesti käkkyrämäntyjä ja katajia; kesällä tässä tuoksuu taivaalliselta pihkan ja heinikon sekoitukselta. Otin kuvia tästä aukiosta, mutta Koiralla oli liian kiire aukion poikki, joten ne heilahtelivat piloille.. 

Ja Koiran kiireen syy selvisi muutaman metrin jälkeen; mäntyjen alla pomppi nuori punainen kettu myyriä metsästämässä! Tuuli auttoi meitä hiipimään lähemmäs, ja ihastelemaan karvaturrin touhuja. Se jäi meidät huomattuaan tuijottamaan meitä pitkäksi aikaa, tunnelma oli molemmin puolin jännittynyt, mutta ketunkin nassusta paistoi kiinnostus. En uskaltanut liikahtaa kameran suuntaan, joten tämä muisto jäi vain omille silmillemme, ja ohitettuamme ketun se haukahteli vielä peräämme pitkän aikaa. Ehkä se oli viime kesän pentueesta, ja vasta opetteli elämään uutta vapaata elämäänsä ilman emon hoivaa. Luulen, että se hiipaili jäljessämme vielä jonkin matkaa.., joku siellä nimittäin kulki takavasemmalla..

Metsäteiden varrelle on laitettu täällä valtavat määrät numeroituja linnunpönttöjä.
Tämä koti on jotenkin makaaberilla paikalla, ihan kuin hirttosilmukka..

Horisontissa häämöttää Greifensteinin linnan rauniot

Tästä kulkee ikivanha posti- ja kauppareitti Frankfurtiin

Metsästä kuului vaikka mitä ääniä, ja käännyin pois niiltä nurkilta, missä valtava villisikakarju kerran loikkasi eteemme tielle. Täällä eläimiä ja elämää on niin paljon Kotimaan hiljaisiin metsiin verrattuna, että jos olen Koiran kanssa yksin, pidän sitä vapaana vain, jos näkyvyys on hyvä. Kun olemme Miehen kanssa retkellä, Koira pysyttelee paljon lähempänä kuulomatkan päässä.. Koirapilli on ehdoton ja meidän tapauksessamme luotettava retkiseuralainen. Peuratkin viihtyvät täällä niin, että harva se viikonloppu tämä metsä on kiinni jahdin vuoksi. Metsästyksestä, tuosta karjusta ja muutenkin jännittävästä metsästä kirjoitin aiemmin myös täällä. Tunnelma on aina melko tiheä! Mielikuvitus on taas aivan valloillaan. Olen tainnut mainita sadut ja Grimmin veljesten kauhutarinat joskus aiemminkin näillä retkillä..

Kaksi lumottua rakastavaista ovat jähmettyneet ikuiseen suudelmaan..

Menninkäinenhän se siinä, kantaa reippain askelin reppujaan!

Jännittääkö teitä koskaan metsässä; luitteko lapsena Grimmin satuja? Minulla on vieläkin repaleinen Anni Swanin kääntämä kokoelma noita kammottavia tarinoita - "yhtäkkiä pölkky liikahti, sen oksat kohosivat hitaasti..", "syöjätär katosi kimeästi nauraen saalineen metsän syvyyteen". Onneksi minulla on urhea Koirani mukana! Tosin luulen, että se toisinaan lietsoo minut kuuntelemaan olemattomia ääniä.. Varsinkin jos tuulee, koska Koiraa pelottaa silloin aina.. Kaksi hölmöläistä metsässä! Joka kerta yhtä jännittävää!