Guude Essen

Jos käytte suomalaisen prinsessan jalanjäljillä Braunfelsissa, niin tässä yksi vinkki ruokapaikasta linnan juurella. Vanhassakaupungissa on toki ravintoloita italialaiseen, kreikkalaiseen tai saksalaiseen makuun, mutta jos haluat jotain hyvin paikallista, valu alas vuoren rinnettä Brauhaus Obermühleen.

Rohkeasti sisäpihalle panimon ohi

Ikkunoista voi kurkkia sisälle pannuhuoneisiin, joissa
maatilojen rengitkin ovat vuosisatoja vierailleet

Braunfelsillä on oma olut, kuten monilla kylillä ja kaupungeilla täällä

Tämä panimoravintola tarjoaa maukasta perinneruokaa paikallisista raaka-aineista, kyyditettynä erittäin maukkaalla valikoimalla omia oluita. Panimo on Hessenin osavaltion pienin erikoispanimo, mutta asiakasmääristä päätellen kulutus on kovaa! Kävimme syömässä (Mies jo toistamiseen) ravintolan viihtyisällä terassilla (joskin valtavat puut tiputtelivat lisämausteitaan avoimiin kolpakoihin, joten muista laittaa lasinalunen tuopin päälle) lauantai-iltana, ja olimme melkein viimeiset, jotka mahtuivat pihalle syömään, sisätilatkin alkoivat olla jo täynnä. 

Pihalle rakennettiin juuri buffetia hääseurueelle (pihapiirissä on iso juhlasali), jonka alta ehdimme pois, mutta veikkaan valtavassa grillisavustimessa kierineen kokonaisen elukan. Ravintola tarjoilee paikallista riistaa, joten on suuri riski päätyä maistamaan edellisviikolla vastaan tullutta mauricea.. 

Rakkaudella pantua!

Schlawiner on panimon omaa olutta, ja maistelimme tuota listalla mainittua tummempaa ihanuutta. Jälkiruuaksi olisin voinut ottaa kesän tummaa erikoisuutta, Black Lordia, jossa on kahvimainen maku. Vaikka en oluista hirveästi perusta, niin nämä pienpanimoiden erikoisuudet saavat täällä jopa minulla veden kielelle! Onneksi olin kuskina.. (Jääkaapissa on onneksi vielä tuota vaaleaa, jota mies sai läksiäislahjaksi, saatan maistaa sitä vielä tässä viimeisinä pakkausiltoina..)

Maurice, sinäkö se olet..?

Odenwälder Wildragout met Rotkohl un Kedoffelklies.
Eli riista-raguu (jumalainen!) lämpimällä punakaalilla (kuin kaalilaatikkoa lapsuudesta,
väri vaan on uusi) ja perunaknöödeleillä (keitettyjä peruna-leipä-mannapulleroita,
joita kehoitan välttämään, yleensä ne eivät maistu miltään).
Saksan Alkeiden ajan paras ruoka!

Ravintolan erikoisuus (vahvan paikallistarjonnan lisäksi) on hesseniläisyys - koko ruokalista on kirjoitettu Hessenin murteella (josta juttelin ainakin tässä postauksessa aiemmin). Älä siis hämmenny, jos yhtäkkiä saksa alkaakin tuntua kovin haastavalta (jo ennen oluen maistelua)! Google voi auttaa joidenkin ruokien tunnistamisessa (vinkki: käytä kuvahakua), mutta joillekin asioille Hessenin murteessa on niin monta ilmausta, että on parhainta vain tilata ja kokeilla mitä saa eteensä! Kasvissyöjän tosin kannattaa olla varuillaan. Toki henkilökunta auttaa pyydettäessä, ja esimerkiksi oluista kannattaakin kysellä, koska lista itsessään ei niitä juurikaan kuvaile.

Ruoka oli todella maukasta (ehkä jopa parasta koko täällä viettämänämme aikana!?), annokset isoja, ja olut ennen kaikkea aivan valtavan hyvää! Ihana savun maku ja silti hedelmäisen kepeä! Olutta saa myös ostaa mukaan, mitä suosittelen, jos et ehdi sitä paikan päällä maistamaan. 

Ravintola on hieman erillään itse kaupungista, mutta ehdottomasti käymisen arvoinen, ja kerrassaan mainio kokemus - Hesse ei taipunut silloin kun tänne kaksi ja puoli vuotta sitten tulimme, mutta nyt se tuntui hauskalta (vaikkei siitä mitään edelleenkään ymmärrä) ja jos jäisimme tänne pidemmäksi aikaa, saattaisin jopa opiskella aihetta hieman lisää. 

(Tai ehkä opiskelenkin, niinä tulevina pitkinä hyytävinä räntäsadeiltoina tulevana syksynä Kotimaassa, kun haikeudella muistelen helteistä iltaa lehtipuiden katveessa, sirkkojen trooppista siritystä ja grillissä tirisevän mauricen tuoksua..)

Loppuun varoituksen sana alkoholin vaaroista vuodelta 1738

Umzug in Prozess

Multitasking!

Haluaisinpa kertoa keskiviikon ratoksi jotakin hauskaa, mutta täällä ei tapahdu juuri nyt mitään. Tai tapahtuu vähän liikaakin: muuton valmistelu, pakkaus ja tavaroiden kasaaminen on täydessä käynnissä.

Joka paikassa on täysiä, vaiheessa olevia, aloitettuja ja tyhjiä pahvilaatikoita. Mitään ei tarvitsisi itse pakata, muuttosopimukseemme kuuluu kaikki työ pakkaamisesta tavaroiden purkuun, mutta käsi ylös, jos joku pystyy tuosta vaan avaamaan oven ja päästämään muuttofirman miehet hommiin. Olen koittanut vähintäänkin saada kaikki "samanlaiset" asiat samaan paikkaan: esimerkiksi kaikki vaatteet alkavat olla siellä, missä niiden kuuluu olla (meidän hienossa vaatekaapissa), talvitakit ja -vaatteet on jo muuttolaatikoissa, ja pesukoneessa pyörii viimeinen (viimeinen!!) koneellinen pyykkiä! Pesukone nimittäin haetaan pois perjantaina, Mies möi sen. Koska (minä en jaksa enää pestä sillä pyykkiä) se on jokseenkin rasittava laite, joka vaatii jatkuvaa vahtimista ;)

Astiat jätin muuttomiehille; ainakin tänne päin tullessamme he olivat niin tarkkoja niiden käärimisestä satoihin kerroksiin paperia (ettei mikään vaan hajoa: ymmärrän toki, etteivät he halua muuttotappioita tililleen), että saavat tälläkin kertaa päättää itse, mikä on parasta. Kirjoihin en myöskään ole koskenut - lukuunottamatta niitä, jotka aion hamstrata Kotimatkalle luettavaksi - koska on kuulemma jokin kikkakutonen, jolla selvitään kirjojen kuljetuksesta ilman pahvilaatikoita.. ?

Arvaatte siis, että koko talous on jokseenkin sekaisin. Pakkaamista, ja erityisesti tavaroiden kantamista kerroksesta toiseen leppoistaa viimeinkin alkanut helle, ulkona on vielä illallakin yli 30 astetta. Nyt niille sonnenschutzrolloille on käyttöä! No, ainakin pyykki kuivuu ennätysnopeasti, ja toistaiseksi ilma on ollut kuivaa -- toivottavasti se pysyy sellaisena vielä viikon, etteivät tavaramme joudu muuttoautoon kosteina, ja siten saavu Kotimaahan homeessa..

Koira on ihan ihmeissään, yleensä pakkaaminen tarkoittaa sitä, että jompikumpi meistä on lähdössä matkalle, ja siitä Koira ei todellakaan tykkää. Miten sille reppanalle selittää, että ei hätää, me ollaan menossa Kaikki samaan paikkaan, yhdessä..! Helteen vuoksi lenkitkin ovat jääneet lyhyeen, lukuisia uintiretkiä lukuunottamatta.

Vielä on yhdet (tai kahdet) grilli-iltamat edessä, joten täällä täytyy vähän siivotakin, ja jostain kumman syystä ihmisen on pakko myös syödä ja nukkua, myös muuton valmisteluiden keskellä. Ja vaikka kattilat ovatkin vielä paikallaan, niin joku innokas pakkasi jo mausteet pois. Ynnä muuta vastaavaa. Tällaista on arki täällä tällä hetkellä.

Perjantain postaus jää pois, koska lähdemme vielä viimeisen kerran ostoksille Düsseldorfiin, ja viikon päästä torstaina me hyppäämme autoon ja karautamme kohti pohjoista ja Ostseekustia, siellä odottaa pieni merenrantaloma muuttokuorman ajellessa omaa reittiään kohti Kotimaata. Todennäköisesti Saksan Alkeissa ei siis hetkeen ole liikehdintää verkossa, vaan olemme liikkeellä tuolla maailmalla. 

Tavataan, kun törmätään! Bis bald!

Zur Erinnerung..

Viime lauantaina vietettiin Hundesportvereinilla meidän läksiäisiä. Paikalle oli kutsuttu lähes 60 henkeä sekä koirakerholta että Miehen työpaikalta, plus muutama muu, kuten Naapurin Setä. Olin googlaillut grillijuhlien reseptejä ja vinkkejä etukäteen, ja tilasimme tutun tutun metzgereilta erilaisia pihvejä ja bratwursteja, ja paikalliselta leipomolta patonkeja (= saksalaisissa juhlissa pitää AINA olla leipää!). Leivoin aamulla pari aprikoositorttua (Kotimaisella reseptillä, mutta tiesin sen uppoavan paikallisiin, koska täältä saa usein kahviloissa schmandkuchenia, joka on melko lähellä rahkapiirakkaa..) ja keitin 1,5 kiloa pastaa nudelsalatia varten. Perussalaatti ei ole saksalainen hitti, mutta jos sen sekaan kaataa pastaa, niin se on yhtäkkiä syötävää ;)

Juomatarjoilut hoituivat helposti vereinin kautta, ilmoitimme vain etukäteen juomatilauksia hoitavalle henkilölle, että täydennystilaus olisi hyvä tehdä. Kerholla on ollut oma baari joskus muinoin, muistona siitä paikalla on edelleen baaritiski hanoineen ja laseineen. Nykyään paikalliselta juomamarketilta tilataan juomia kylmäkaappeihin, ja näin kerholta saa pientä korvausta vastaan aina kylmiä juomia. 14 €:n korihintaan saimme käyttää koirakerhon tiloja, ja he saivat pientä voittoa kattamaan muita kuluja.

Kaiken kaikkiaan meidän tarvitsi vain saapua paikalle - vähän liiankin helppoa!

Alkuun vähän hirvitti tarjota noin suurelle porukalle ruokaa ja juomia, kun meillä ei ole mitään kokemusta näin suurista juhlista, siis järjestämisen osalta. Kotimaiset nettisivut tarjosivat mukavia vinkkejä siitä, kuinka paljon tarjottavaa per vieras tarvitaan, mutta kun siirryin vastaaville saksalaisille sivuille, määrät vähintään kolminkertaistuivat! Saksalaiselle pitää tarjota puolisen kiloa lihaa ja senviidensortin(peruna)salaatit ja sämpylät (5 Stück pro Gast!?) kylkeen! Hieman jännityksellä siis lauantaina kannoimme ruuat vereinille, ja jäimme odottelemaan vieraita..

Kerholla oli koiratreenit normaaliin tapaan, tosin moni tuli paikalle myöhemmin ja ilman koiraa, koska tiedossa oli pitkä ilta. Eräs hyvin ärsyttävä tapa saksalaisilla on: jos kutsussa lukee, että tule paikalle klo 16, niin kukaan ei tule ennen klo 18:aa. Ja jos joku ei tulekaan paikalle,  niin siitä ei myöskään ilmoiteta.. Tämä syö rajusti käsitystä kuuluistasta Deutsche Pünktlichkeitista.. Joka tapauksessa moni Miehen kollega sai hieman ideaa meidän koiraharrastuksestamme, ja koirakerho taas hieman ilmaista mainosta toiminnastaan. Muutama koirakuumetartunta saattoi tarttua illan aikana..

Ja joskus tunnin-pari myöhässä sitten pääsimme sytyttelemään grilliäkin viimein.. Ruoka maistui, ja sitä jäi ylikin, ja kotimainen salmari ja minttuviina maistui paikallisille niin hyvin, että kysyntä oli kovempaa kuin tarjonta, ja päädymme jälkitoimittamaan lisää maistiaisia janoisille ystävillemme! :) Vastineeksi saimme maistella hieman Lockstedteriä, Jägermaisterin "tulisempaa" kaveria, jossa inkivääri polttaa kaiken elämän kurkusta alaspäin..

Muutama puhe, lukuisia hyvänmatkan toivotuksia, ja paljon halauksia - siinä loppuillan ohjelma lyhykäisyydessään - kieli oli hieman solmussa, kun puhuimme kaikki englantia ja saksaa sekaisin, saattoi siellä muutama ranskalainen ja puolalainen kirosanakin lentää, kippisten ja kiitosten keskellä! Pääasia oli, että ymmärsimme kaikki toisiamme, ja saksalaisista kuoriutui melkoisia tarinaniskijöitä. Muistoksi illasta ja ajastamme koiraharrastuksen parissa saimme maailman ainoat kaksi kappaletta hienoja T-paitoja, joiden selässä komeilee osa kerhon aktiivikävijöistä. Lisäksi vieraskirjamme täyttyi (sähköposti)osoitteista, puhelinnumeroista ja kyläilykutsuista puolin ja toisin.

Onneksi meillä on vielä tämä viikko aikaa täällä, joten ihan kaikkien kanssa ei vielä aufwiederseheneitä vaihdettu, ja onneksi ihan lopullisia hyvästejä ei tarvitsekaan heittää, koska ainakin Mies tulee käymään näillä nurkilla työasioissa vastaisuudessakin, ja nyt meillä on täällä Saksanmaan sydämessä aina pieni tukikohta uusille seikkailuille. Siksi lähtiessämme huikkaamme vain bis nächstes mal, seuravaan kertaan!

Frank, Jürgen, Ralf, Sigi, Rüdiger, Jörg (joku kehtasi väittää, että suomi kuullostaa ihan klingonilta..?!),
Steffi, Sonja, Lisa ja Ingmar. Plus kaikki haukut, joiden nimiä en osaa kirjoittaa, mutta joista moni vastaa kutsuun "Bubi"!

Schlafende Schönheiten

Kameran muistikortilta löytyy vielä pätkä kuvia Pariisista. Olen useampaan otteeseen koittanut päästä Père-Lachaisen hautausmaalle, ja viime Pariisin visiitillä sille oli varattuna oma aikansa - vihdoin.

Hautausmaa ei kuulosta nähtävyytenä kovin iloiselta, eikä sen kuulukaan olla iloinen. Mutta kun puistoalueella on tilaa 44 hehtaaria, ja siellä lepää 70 000 nukkujaa, niin onhan siinä jotain erityistä. Yleensä tänne tullaan etsimään jonkin kuuluisuuden hautaa, mutta alkuun tänne ei meinannut tulla kukaan. Hautausmaan perusti Napoleon 1800-luvun alussa, koska kaupungin sisäpuolelle ei enää saanut terveysyistä haudata ihmisiä. Kun vielä 10 vuoden jälkeenkään kukaan ei halunnut tulla haudatuksi tälle kaupungin ulkopuolella sijaitsevalle kukkulalle, sinne siirrettiin mm. Molièren ja Héloisen jäänteet. Pian pariisilaisia alkoi kiinnostaa käydä kuuluisuuksien haudoilla, ja monet halusivat tulla itsekin haudatuiksi tänne.

Varaa käyntiin aikaa - puisto on todella suuri, välimatkat pitkiä, ja tänne eksyy helposti!

Alueen halki kulkee suurempia väyliä, mutta kannattaa ehdottomasti poiketa näiltä pois..

Alue on jaettu numeroituihin osiin, ja reittien nimet vinkkaavat toisinaan alueen asukeista.

Nykyään la cite des morts'ssa, kuolleiden kaupungissa, on melkoinen määrä julkimoita vuosi(satoj)en takaa: Apollinaire, Balzac, Chopin, Delacroix, Modigliani, Morrison, Proust, Wilde - sano vain joku aakkosista, niin joku tunnettu edesmennyt kyllä löytyy. Yllättävän monet eivät edes ole pariisilaisia, tai edes ranskalaisia..

Hautajahti on mielestäni hieman makaaberia, onhan hautausmaan tarkoitus olla rauhallinen lepopaikka, eikä fanien pikajuoksu- ja palvontapaikka. Morrison siis jäi omaan rauhaansa meidän kierroksellamme, ja alkuun päätimme vain kulkea puiston halki, koittaen osua yhden tietyn haudan kohdalle. Aikaa oli varattuna pari tuntia, joten saatoimme rauhassa poiketa pääreiteiltä, ja kulkea kohti hiljaisempia nurkkia - tosin ei keskiviikkoaamuna ihan kamala ruuhka vielä ollut..

Père Lachaisella ei voi olla kiinnittämättä huomiota jonkinasteiseen kilpavarusteluun: kenellä on komein muisto menneistä rakkaistaan. Toki tähän vaikuttaa se, ettei Kotimaassa juurikaan ole vastaavia muistohautoja. Omasta mielestäni koskettavimmat haudat olivat ne, jotka kertoivat edesmenneiden elämästä: harrastukset ja elämänsaavutukset tulivat selville, vaikka nimi ei olisi kertonut paljoa.

Olen maininnut, että olemme matkustelleet Miehen kanssa jonkin verran toisen maailmansodan tapahtumapaikoilla Europpassa, ja käyneet myös useissa aiheeseen liittyvissä museoissa, myös mm. Kölnissä. Voitte siis uskoa, että silmät kostuivat holokaustin muistomerkkien luona, tällä kulmalla hautausmaata historia tuntui käsinkosketeltavan todelta ja julmalta.

Toisen kerran kyynel pääsi vierähtämään myötätunnosta - Piafin haudalla (jota etsimme aika kauan, ja jonka löysimme muiden reaktioiden perusteella) eräs laulajan tosifani purskahti spontaaniin itkuun..

Viestejä tuonpuoleiseen

Elääkö vapaana vai surra..?

Edes hautausmaat eivät ole ikuisia..

Vanhan hautausmaan piiloista löytyi sattumalta yksi vaikeiten löydettävistä haudoista - Molière

Vanhassa osassa oli muutenkin eniten tunnelmaa ja jännitystä

Tänne en haluaisi eksyä synkkänä, sumuisena syysiltana..

Ikuinen ikävä..

Jos haluat kulkea puiston poikki rauhassa, tule aamupäivällä ja viikolla, ja istu metrossa pysäkin verran pidempään Gambettalle asti, ja kävele siten ihmismassoja vastaan; Morrisonin haudalle kannattaa suunnata muiden joukossa Père-Lachaisen asemalta. Suosittelen tutustumaan alueeseen ennakkoon edes vähän, koska paikan päällä suuntavaisto menee nopeasti sekaisin, ja ainakin minulla oli vaikeuksia hahmottaa hautausmaan omia opasteita. Tutkailimme itse alueen karttaa täällä, mutta huomasin monien suunnistavan myös älypuhelimen avulla. 

Vaikka hautausmaa on jaettu divisioneihin, yksi "kortteli" on valtavan kokoinen, ja hautapaikat ovat (aivan vieri vieressä ja) kartoissa hyvin summittaisia - varaa siis aikaa, jos meinaat löytää useamman. Huomaa myös, miten paikat ja divisionit on numeroitu - seuraat helposti väärää numeroa, ja löydät itsesi aivan eri puolelta valtavaa puistoa, kun olet sekoittanut hautapaikan numeron divisionin numeroon.. Me emme jaksaneet hankkia karttaa (lähialueen kuppiloista ja liikkeistä saa myös ostaa paperisen version), seurasimme vain satunnaisesti muita vierailijoita, jotka näyttivät suunnistavan päämäärätietoisesti haudalta toiselle. Muista kuitenkin, ettei tämä (hautojen löytäminen taikka itse elämä) ole mikään kilpailu, ja täällä on hautapaikat jo täynnä..

Ai niin, itse Isä La Chaise oli Aurinkokuninkaan (Ludwig XIV) rippi-isä, ja yksi alueen alkuperäisistä omistajista. Alueen historiakin on itsessään kiinnostavaa, jos vanhat hautakivet ei kiinnosta. Krematoriolla ja kolumbariolla on myös ainakin Kotimaan hautausmaista poikkevaa tutkittavaa muistolaattoineen ja uurnalehtoineen.

Wie fühlst Du dich?

Jos raparperi kasvaa täällä valtavaksi, niin kuunliljat kasvavat
raparperin kokoisiksi.. 

..ja se kukkii upeasti - toisin kuin Kotimaassa PikkuKodin pihalla.

Tulevana viikonloppuna on meidän läksiäiset. Miehellä on enää 8 työpäivää jäljellä. Perjantaina muuttofirma toi ensimmäisen setin muuttolaatikoita, ja minä kaivoin yläterassin kätköistä vanhoja laatikoita esille. Kohta painelen kellarin viileyteen (eilen oli reilusti yli 35 astetta lämmintä, joten yö mustan mansardikaton alla oli tuskainen!) availemaan niitä laatikoita, jotka muuttivat tänne kanssamme noin kaksi ja puoli vuotta sitten, ja joita ei juuri ole availtu sen jälkeen.

Miltä tuntuu muuttaa takaisin? Sitä kysyvät kaikki: Kotimaan visiitillä Jokainen Vastaantuleva kysyi tätä. Kotimaassa oli ihana viikko menossa; kaunista, lämmintä, vihreää, ja asiat sujuivat ja etenivät. Silloin on helppo sanoa, että muutto tuntuu ihan OK:lta. 

Kun seisoin PikkuKotimme tyhjässä olohuoneessa (vuokralaisten kannettua viimeiset tavaransa pois), halusin itkeä. Muistin, kuinka viisi vuotta aiemmin seisoin samassa kohdassa, silloin olimme juuri saanet avaimet ihkauuteen kotiimme, joka tuoksui vielä puulta ja maalilta. Hetkessä oli jotain tuttua ja turvallista, mutta silti jotain hirmuisen vaikeaa. Pidättelin itkua, kun katselin kuluneita nurkkia, ja maalia kaipaavia paikkoja. Kuinka pieneltä ja väsyneeltä PikkuKoti näyttikään!

Kun muutimme tänne Saksanmaalle, pieneen kylään, olimme pitkään vain me kaksi kahdestaan. Ja Koira, tietysti. Sopeutuminen oli helppoa, koska mukanamme oli kaikki tutut tavarat: oma sohva ja sänky, Nalle-puuroryynejä ja kamala määrä salmiakkia. En kaivannut ihmisiä ympärilleni, vaan olin onnellinen omasta ajasta. Maalasin seiniä, purin laatikoita, en murehtinut tulevaa, ja keskityin hetkeen. Vietin ruokakaupassa tunteja tutkimassa uusia ruoka-aineita ja pakkauksia.

Pikkuhiljaa teimme tuttavuutta muiden kanssa. Naapurissa, samalla tontilla meidän kanssa, asuu Maailman Mukavin Naapurinsetä, jolle olemme monesta asiasta kiitollisia. Hän on auttanut meitä lukuisissa asioissa aina auton ostosta Koiran hoitoon ja retkipaikkavinkkeihin. Ainoa, mikä hänen seurassaan ei ole kohentunut, on kielitaito - hän haluaa ehdottomasti puhua kanssamme englantia.

Tien toisella puolella on eläinlääkäri, ja erityisesti hänen miehensä tykkää tulla vaihtamaan kuulumisia, jos osumme ulos samaan aikaan. Heidän takanaan asuu Kirsikkamies vaimonsa kanssa, ja hekin kyselevät kuulumisiamme (ja antavat meille joka kesä litrakaupalla kirsikoita maailman suurimmasta kirsikkapuustaan). Ja heidän takanaan asuu sitten Ranskalaiset, jotka olivat meitä kuunnellessaan tuleet siihen tulokseen, että olemme suomalaisia. Mummolandiassa minä ja Koira olemme jo vanhoja tuttuja monen kanssa.

Koira on herättänyt kiinnostusta kaduilla jopa niin paljon, että kolme kertaa kohdallemme on pysähdytty ja hihkuttu auton ikkunasta että hei, meilläkin on tuollainen kotona! Voitteko uskoa, että meidän bundesstrassen varrella on viidessä peräkkäisessä kylässä karjiksia - rotu joka on yhtä harvinainen täällä kuin Kotimaassakin! Muutaman kuukauden täällä oleskeltuamme kylän toinen suomalaissukuinen mies etsi meidät käsiimme, hän tosin on puhunut suomea viimeksi nuoruudessaan. Maailma on pieni, vaikka Saksanmaa on suuri!

Miehen työkavereiden kanssa on luonnollisesti vietetty aikaa, tosin täällä työkaverit harvoin hengailevat yhdessä vapaa-ajallaan. Työelämässä on omat sääntönsä, ja useimmiten tittelit ja muodollisuudet säilyvät myös vapaa-ajan puolella. Vanhempi kollega päättää, lähdetäänkö sinuttelemaan. Kauppareissut ovat välillä koomisia, kun Mies tervehtii toisia koko litanialla: Guten Tag Herr Doktor Bender, wie geht es Ihnen heute?

Sinuttelut jäivät onneksi taka-alalle välittömästi, kun tutustuimme paikalliseen koirakerhoon ja sen jäseniin. Jokin käsittämätön onni johdatti miedät juuri tämän kerhon piiriin, täällä kerhojen ja vereinien luvatussa maassa kun on valinnanvaraa hieman liikaakin. Meidät otettiin heti lämpimästi vastaan, ja nyt meillä on oma erikoinen perheemme täällä. Alkuun jännittävät tyypit ja tavat ovat tulleet tutuiksi, ja vaikka olemme ausländereitä, olemme osa tätä hassua porukkaa. Muitakin yhteisiä harrastuksia on löytynyt.

Koirakerhollakin kysellään nyt, miltä muutto tuntuu. Kotimaassa meitä ei malteta odottaa, täällä surraan jo etukäteen lähtöämme. En osannut edelleenkään kertoa, miltä minusta tuntuu. Tulimme Ruth-rouvan (jonka kanssa iästä huolimatta sinuttelemme ja halaamme joka kerta kun näemme) kanssa siihen tulokseen, että lähdemme ilon kyynel toisessa silmässä, surun kyynel toisessa. Se oli minusta melko osuva kuvaus.

Eikä vain kuvaus, on tässä jo muutama kyynel tullut vieräytettyä. On jo paikkoja, joihin emme enää ehdi mennä, maisemia, jotka on katseltu jo viimeisen kerran. Joinain päivinä istun vain paikallani lamaantuneena siitä, että päivät ovat käyneet jo aivan liian vähiin. Nyt niitä rytmittää ja laskee vain pakkaus ja muuttoon liittyvät päivämäärät ja luvut: läksiäiset, 60 henkeä, 12 kiloa lihaa; 15 muuttolaatikkoa 45:stä on tuotu, plus 10 kiloa pakkauspaperia. 18 päivää siihen, että laitamme tämän oven viimeisen kerran kiinni, ja ajamme pois. Olen puolisen vuotta koittanut olla ajattelematta asiaa liikaa, mutta nyt se on totta, eikä sitä voi enää väistellä. Paluumuutto on jo alkanut.  

En pidä salkoruusuista, mutta koska PikkuKartanon pihalta sellainen
löytyy, niin onhan siitä pidettävä!

* * *

P.s. Tämä on muuten 300. tekstini Saksan Alkeissa, käsittämätöntä! Kiitos, kun olet käynyt lukemassa kuulumisiamme, ja palannut katselemaan kuvia, vaikkeivät kaikki ole aina ihan otsikkoon osuneetkaan. Joinakin päivinä Teitä on käynyt täällä yli 50 kerrallaan, ja jotkin teksteistäni on luettu satoja kertoja! Olen nöyrän kiitollinen vierailuistanne, kun ajattelin alkujaan, että vain Anoppi käy katsomassa, mitä meille kuuluu :) Ja samalla pahoittelut kömpelöstä sivustani, tiedän etteivät ulkoasu ja toiminnot ole laisinkaan sellaisella tasolla, että kehtaisin blogillani ylpeillä. Muistakaa, että olen hajottanut kovalevymme jo kaksi kertaa tänä aikana..!

Monet ovat kysyneet, mitä blogille käy, nyt kun muutamme takaisin Kotimaahan. Todennäköisesti kirjoitan tänne vielä jonkin aikaa paluummekin jälkeen, koska luulen, ettei tämä ole vain maan vaihtamisella taputeltu. Luultavimmin osaan vastata tämänkin kirjoituksen kysymykseen (Miltä tuntuu muuttaa takaisin?) vasta jonkin ajan kuluttua muutostamme.

* * *

P.p.s. Ja vaikka lähtö täältä onkin haikeaa, en tarkoita sitä, ettenkö kaipaisi Teitä kaikkia siellä Kotimaassa. Odotan innolla yhteistä aikaamme vähän lähempänä toisiamme; Te tulette olemaan avainasemassa kotiutumisemme suhteen. 

Finnische Nationalromantik

Niin, siitä impressionistisesta ja kansallisromanttisesta matkailuteemasta ja taidekesästä. Pariisin taidepiirit tutkittuani päädyin Kotimaan visiittini ohessa tapaamaan lapsuuden ystävääni taiteellisissa puitteissa Espoon Tarvaspäässä. Koska keli oli kaunis kuin morsian, päädyin kävelemään tapaamispaikallemme Gallen-Kallelan museolle Munkkiniemestä, läpi Munkkipuiston, uimarantojen ja siltojen. Joka askeleella muistin ja tunsin vahvasti, kuinka Kotimaan luonto ja maisemat ovat niin syvälle muistiin ja mieleen kaiverrettuja, että tuntui kuin olisin ollut täällä aina. Kansallis. Romantiikkaa.

Leveä pyörä- ja kävelytie johdattelee kohti taiteilijaelämää

Mäntyjen tuoksu, kaislojen kahina ja meri! Saatoin pysähtyä tässä 
vain hengittelemään, vaikka olin jo vähän myöhässä aikataulusta..

Gallen-Kallelan museossa on pitänyt käydä jo monen vuoden ajan, mutta jotenkin se on aina jäänyt. Hvitträskissä sen sijaan olen käynyt useita kertoja, ja lumoutunut Kotimaisesta arkkitehtuurista. Gallen-Kallela rakensi oman "erämajansa" Tarvoon, ja täällä on aistittavissa sama tunnelma, kuin Hvitträskin mailla. Nykyään vieressä kulkee kaksi suurta päätietä, niin ettei tämä kyllä erämaata enää ole, mutta ihana keidas löytyy aivan kaupungin kupeesta, mikäs nykyihmiselle sen parempaa.

Virvoitustauko! Museon yhteydessä on viehättävä kahvila
upeilla maisemilla.

"Erämaan kätköissä haluaisin omistaa sakaraharjaisen linnan, jossa
olisi torni harmaata kiveä, honka- ja tammipuuta",
sanoi Akseli Gallen-Kallela. Ja rakensi sen.

Ja ei kyllä rakennus kalpene laisinkaan pariisilaiskartanon edessä, täällä on sentään rohkeasti torni! Ateljee suurine ikkunoineen on paikalla, kylpyhuone kiemurtelee tornin puolivälin paikkeilla, ja Japanin tuliaiset kestävät kovempaakin arviointia. Olisipa jännittävää asua tällaisessa talossa, ja tutkia sen sokkeloita pidempäänkin!

Ateljeessa on aika pysähtynyt, ja maalit kuivuneet

Tornin avarassa ylimmässä huoneessa tulee suorastaan runollinen olo.

Katossa leijailee rakkauskirje poikineen, useammalla kielellä, jopa useammalle vuosisadalle "lähetettyinä".
Jätin joukkoon oman viestini :)

Pariisin pompöösien rakennusten, huikentelevaisen elämän (rahan määrästä riippumatta) ja runsaan taiteen jälkeen Kotimainen romantiikan aika ja sen kuva-aiheet rauhoittavat. Museossa tekee mieli istua paikalleen, ja lurittaa runo taikka toinenkin. Nämä taulut ovat jo lapsuudesta ja Kotimaan museoista tuttuja, ja nyt ne avautuvat minulle uudelleen. Taiteilijan elämänvaiheet kiinnostavat, koska nyt niihin saa perspektiiviä omien retkien kautta - vaikka eri vuosisadoilla eletäänkin.

Mikä se yhteys Pariisin sitten on, Gallen-Kallelahan maalasi Kalevalaa ja korpimaisemaa? Koko perhe asui aikanaan myös Pariisissa, siellä kaikkien muiden taiteilijoiden ja kirjailijoiden keskellä, kävi syömässä, juomassa, runoilemassa ja maalaamassa samaan aikaan Strindbergin, Munchin, Renoir'n, Toulous-Lautrecin, Utrillon, Modiglianin.. kanssa. Ja vietti juuri niin railakasta elämää kuin kaikki muutkin - silinterihattuja, cancan-tyttöjä, punaviiniä ja viherkeijuja.. Kyllä me suomalaisetkin osaamme ;) Katso vaikka, millainen tuli Gallen-Kallelan taulusta Démasquée. On Aino siihen verrattuna aika Kotimaisen siveä ;)