Abschied von der Gelben

Kahden päivän päästä tulee täyteen kuusi kuukautta elämää Saksanmaalla. Samalla sanotaan viimein hyvästit alakerran keltaiselle värille, sillä kuun lopussa täällä on viimeinen silaus (keittiötä lukuunottamatta) tehty, taulut nostetaan paikoilleen ja ovet aukeavat Halloweenina uusille ystäville.

Kasvin taustaväri on väärä, muttei enää kauaa!

Puoli vuotta meni nopeasti, ja yhtäkkiä huomaa olevansa täällä enemmän kotona kuin Kotimaassa. Näin kauan kesti myös kerätä rohkeutta ja siirtyä neljän seinän sisältä/ piha-aitojen takaa myös vähän lähemmäs kylää ja paikallisia. Toki on tehty paljon retkiä ja tutkittu paikkoja, mutta mitä on Oma Arki täällä, se alkaa selvitä vasta nyt.

Minut erottaa noista muista nämä ikkunat tässä välissä.
En ole koskaan ollut kauhean rohkea, mutta olen ennen muiden vuoksi esittänyt rohkeampaa kuin olen.
Täällä ei voi itselleen enää esittää, vaan On Oltava. Ja yhtenä päivänä sekin loksahti kohdalleen, ja astuin ulos.

Kielen oppiminen on ehkä vaikeinta, koska siitä tekee lähinnä itselleen ongelman (kauppareissuista selviää, mutta kontaktin luominen muihin on vaikeaa), ja juurikin kielimuuri on pitänyt minua enemmän kotona kuin mikään muu. Mikä on tyhmää, koska se ei pitänyt minua esimerkiksi Kiinassa poissa kaduilta ja tutkimusmatkoilta, ja siellä ei yleensä ollut mitään yhteistä kieltä taikka merkkiä. Täällä - muiden maahanmuuttajien joukossa - ymmärrämme toisiamme täydellisesti vaillinaisilla kielitaidoillamme, mutta Oikean Lokaalin kanssa tulee hetkiä, jolloin vain tyhjyys humisee välillämme. Sen yli pääsemiseen tarvitsee vain Pokkaa jatkaa. Sen metsästys on ollut työlästä, mutta siinäkin on viime viikolla koettu ainakin Yksi Suuri Erävoitto! Onneksi naapureissa on myös rohkeita ihmisiä, jotka eivät pelkää meitä, vaan tulevat vastaan ja juttelemaan.

Nämä portaat Rathausille olivat henkisesti todella korkeat ja pitkät.
Mutta niistä on nyt kavuttu ylös, ja hengissä ollaan edelleen!

Tuntuu vaikealta alkaa kertoa, millaista on todella ollut muuttaa toiseen maahan, jättää työt, ystävät, totuttu elämä ja rytmi, ja soveltaa se tänne, aloittaa "alusta". Ei se ole ollut selvää itsellekään, ja aina ei ole ollut hyviä aamuja ja varsinkaan öitä. Välillä on kamalaa kun ei tiedä, mikä minusta tulee isona. Kamalampaa tosin on ajatella, että muu maailma saa muka sanella, mitä Kuuluu Tehdä..

Ensimmäinen puoli vuotta on siis ollut tutkimusmatka tähän kylään, osaan isoa maata, jossa mittasuhteet ovat vähän suuremmat; uusiin tapoihin, mutta ennen kaikkea itseensä. Ystäviin tulee pidettyä jopa enemmän yhteyttä nyt kuin ennen! Ei elämä eri maassa itsessään ole kauhean erilaista, varsinkaan näin lähellä Kotimaata - jossain kaukomailla varmasti on haastavampaa, jos maan tavat ja arvot ovat oikeasti Kotimaasta poikkeavia.  On vain todella vaikeaa olla suorittamatta ja saavuttamatta koko ajan aikatauluja, tavoitteita ja vaatimuksia - itsensä kanssa, puolesta ja vastaan. Vasta täällä tajusin, kuinka väsynyt olin ennen, ja mihin olin päämäärättä menossa. Onneksi on Joku, joka sanoo, että myös pelkkä kirjan lukeminen tai ikkunasta ulos tuijottaminen ovat joskus ihan riittävä päivän Tekeminen, joista ei tarvitse tuntea huonoa omaatuntoa. Ja se Joku, joka sanoo, että onpa mukavaa tehdä asioita yhdessä ilman hirveää kiirettä ja väsymystä. Tai lähettää välillä Kotimaahan katsomaan ystäviä.

Koti on siellä minne sen tekee, ja minä teen sen nyt (toistaiseksi) tähän. Kivaa, että ne PikkuKartanon kuoretkin ihan kohta näyttävät siltä! Niistä enemmän myöhemmin, nyt siirryn hetken hiljaisuuteen palatakseni taas uudella metelillä!