Mitbringsel

Pari viime viikkoa olemme kiertäneet lähikyliä ja -kaupunkeja oikein urakalla, kun PikkuKartanon viimeiset vieraat viettivät kesälomiensa alkua täällä. Tuntuu haikealta ajatella, että siinä olivat vikat vieraat, nyt patjat ja peitot pakataan viimeisen kerran pois..

Muuttolaatikot saapuvat onneksi vasta kuukauden päästä, mutta muutto pyörii jo mielessä. En odota sitä superinnokkaasti, mutta muuttoon ja alkusyksyyn Kotimaassa liittyy jo monta mukavaa asiaa, joiden myötä toivon, ettei paluumuutto tunnu niin kovalta. Asioiden hoitoa mutkistuttavat Saksanmaan oikut, kuten se, että kaikkeen tarvitaan jonkinlainen todistus tai lausunto, paperilla. Tarvitsemme mm. vuokranantajiltamme todistuksen, että olemme irtisanoneet sopimuksemme ja muutamme pois, jotta meidät voidaan Rathausilla todeta poismuuttaviksi. Ja jotta sähkösopimus saatiin purettua, sen todentamiseksi tarvittiin todistus, jonka mukaan meillä on muuttopäivä sovittuna muuttofirman kanssa. Kotimaan päässä asiat onneksi ovat jo remontin järjestelyjä lukuunottamatta mallillaan.

Muuttoteknisistä syistä ajamme Kotimaassa laivalta suoraan mökille yöksi tai kahdeksi, mikä on aivan huippujuttu. Mökki ja sauna ovat asioita, joita Kotimaasta kaipaan. Hiljaisuus, veden ääressä rauhoittuminen, kuikan huudot ja saunapuiden rätinä kiukaassa.. Täällä Saksanmaalla hiljaisuutta saa etsiä. Metsässä voi hyvällä tuurilla hukata autobahnien pauhun, mutta linnut laulavat, kirkuvat, sirkuttavat ja raakkuvat korviahuumaavasti läpi vuorokauden. Ihan vain siitä syystä, että niitä on täällä niin valtava määrä. Nautin toki metsistä täällä äärimmäisen paljon, niiden äänet mukaan luettuina, mutta jotkut asiat ovat vaan kasvaneet selkäytimeen, kuten hiljaisuus ja männynneulasten tuoksu.

Matkalla mökille pysähdyn ostamaan ruisleipää, karjalanpiirakoita ja raejuustoa. Tuota ihanaa hapanta, suolaista ja sitkeää ruisleipää ei saa mistään muualta kuin Kotimaasta. Kun johonkin makuun tottuu, sitä ei korvaa mikään muu. Saksassa leivotaan paljon hyvää leipää, mutta samalla tavalla kuin Haribon laku ei korvaa salmiakin ikävää, maukkainkaan roggenbrot ei saa kuolaa herahtamaan kielelle ja ikeniä kiristämään niin kuin suomalainen täysrukiinen!

Täältä päästä pakkaan sitten mukaan muuttokuormaan kahvia. Kuohuviiniä ja viiniä. Sekä luonnonkosmetiikkaa. Olen huomannut, että Kotimaan kaupoissa on tapahtunut jonkin verran - edistystä toivon mukaan - mutta täällä Saksanmaalla asuessa olen huomannut, että suomalaisten peruspahe kahvi voi sittenkin olla hyvää. Mutta ei juhlamokka. Anteeksi, pahoitan varmasti monien mielen, kun sanon, että suomalainen kahvi on kamalaa, kitkerää litkua nyt kun on päässyt kunnon vahvan ja tumman kahvin makuun. En pitänyt siitä aluksi, kun tänne muutimme, mutta nyt en voi elää ilman sitä. Erikoista tosin on se, että Suomessa kahvi on edullisempaa. Johtuuko se paahdosta, en tiedä. Mutta minulle kelpaa enää tumma ja tuhti.

En ole koskaan ollut mikään viinintuntija, saatikka minkään asteen hifistelijä. Join Kotimaassa pääasiassa siideriä, mitä täältä ei juurikaan saa. Lempirypäleeni on pinot grigio, ja onnekseni se on yksi Saksanmaan suosituimmista, ainakin se on chardonnayn kanssa lähes jokaisen ravintolan listalla. Halpaa litkua, sanoisin. Saksalainen viini on muutenkin aika erilaista verrattuna niihin määreisiin, joihin Alko on meidät suomalaiset kasvattanut. Trocken, kuiva, on ihan eri makuinen täällä, hyvin hedelmäinen, jopa niin maukas, että välillä pitää tarkistaa pullon kyljestä, mitä tuli ostettua. Kuohuviineissä ja sektissä sama juttu, kuiva ei saa ikeniä vetäytymään ja suuta napsaamaan (tarkoitan tällä kuivuuden määrettä, en halua juoda) eivätkä kuplat nouse nenää pitkin silmäkulmaan kutittamaan, niin kuin Kotimaan valikoiman extra trockenit ja brutbrutit. Mutta Kotimaassa saa viinilasillinen harventua säännöstellyksi iloksi noin kerran puolessa vuodessa. En pysty Alkossa taipumaan kyykkyviiniinkään, kun tiedän, että sen hinnalla saa laatikollisen proseccoa. Enkä nyt edes liioittele centtiäkään..

En myöskään ole mikään ekoituhippi (iduista puheenollen, täältä ei saa kuin krassin siemeniä; ituja on ikävä, ja ne ovat Kotimaassa edullisia, sekä siemeninä että idätettyinäkin), mutta olen jo useamman vuoden ollut huolissani siitä, mitä suuhuni laitan, ja mitä iholleni läträän. Kotimaassa vesi on onneksi puhdasta (täällä kaikesta tulee tönkkökalkittua), mutta luonnon- ja luomukosmetiikasta saa käsittääkseni edelleen pulittaa Kotimaassa aika monta rahaa. Täällä alle kolmella eurolla saa pullon anopinkin hyväksymiä ruusuisia silmänympärystippoja, alle neljällä taas ison pullon maailman ihaninta vartaloöljyä. Kaikkia suoraan luonnosta ilman lisäaineita. Salaatinkastiketta en löträä iholleni, mutta en myöskään salaatille, kun vihdoin opettelin tekemään sitä itse, ja väitän, että se on maailman parasta salaatinkastiketta (minun makuuni). Oliiviöljyä, valkoista balsamicoa, liraus hunajaa tai agavesiirappia, hömpsy hyvää sinappia ja komistus kruunataan ripsulla suolaa ja pippuria. Voisin elää tällä sekoituksella! Ennen vaan ei ollut muka aikaa opetella tätäkin yksinkertaista asiaa. Pätee moneen, tämä oli vain esimerkki siitä, miten arjen kiireet voivat viedä niin paljon aikaa, että antaa itselleen luvan huonoon ruokaan ja äkkiämulleheti -asenteeseen. 

Ruuasta ja leivästä, tai oikeastaan leivonnasta vielä pari sanaa. Jauhot. Tuo minulle tuntematon, mystinen ainesosa. Leivoin toki ennen tänne Saksanmaalle muuttoa, en mitenkään hyvin, mutta vasta täällä - erehdyksen ja yrityksen kautta - taikinan kiehtova maailma avautui minulle. Kotimaassa asia on tehty helpoksi: leipäjauho, leivontajauho, pizzajauho, ruisjauho (josta muistaakseni vain veden lisäämällä tulee kuin itsestään ruisleipää). Saksanmaalla jauhopussit vilisevät nimiä, numeroita ja laatuja, enkä saa selvää mistä leivotaan mitä. Eikun kokeilemaan. Sämpylöistä tuli limpun kokoisia, kakku ei noussut. Mikä mättää? 

En vieläkään tiedä, mikä jauho kuuluu mille leivonnalle, mutta tiedän nyt, että pullataikina voi olla ihanan samettista ja kuohkeaa työstää ja se nousee kuin unelma (eikä ole sitä painavaa, takertuvaa ja venyvää harmaata tahnaa, joka sai minut vierottumaan nopeasti Kotimaan pullataikinasta); pizzataikinan työstö käy terapiasta; jokaikinen kakku on kuohkea, vaikka leipoisin sen täysjyväjauhoista! Hiivaa ei tarvita kuin minimaalinen nokare, ja uuni toimii puolta nopeammin (vaikka on halvempi kuin omamme PikkuKodissa). Kermavaahtoa en sen sijaan saa vatkautumaan vieläkään, kun siitä puuttuu jokin ainesosa, mutta suomalaiseen makuuni ei ole kermavaahto koskaan maistunutkaan (toisin kuin täällä: tilaamme nykyään kaikki jälkiruuat apfelstrudelista jätskiannokseen ohne sahne, koska sitä tulee aina aivojen kokoinen kasa kaiken päälle..). 

Siinä tiivistettynä minun tuliaiseni suuntaan ja toiseen. Monta asiaa on hyvin molemmissa maissa, ja ennen kaikkea minusta on tärkeää sopeutua paikalliseen kulttuuriin, mutta toki dna:han juurtuneet maut, hajut ja tunnetilat ovat toisinaan korvaamattomia. Jännä juttu muuten tähän loppuun: olin ennen järkyttävän addiktoitunut salmiakkiin. Pakkovieroitus tuosta aineesta on aiheuttanut sen, etten enää pidä turkinpippureista!?!