Die Nächstenliebe

Aiheeseen oli vaikea löytää sopivaa kuvaa, mutta tämä slogan sopinee edes jotenkin aiheeseen.
"Miksi emme tee asialle mitään?"

Olen pyöritellyt tätä aihetta jo jonkin aikaa mielessäni, enkä oikein tiedä, miten lähestyisin tai käsittelisin sitä. Joulu on antamisen, välittämisen ja lähimmäisenrakkauden aikaa, ja perheen ja ystävien muistamisen lisäksi monet lahjoittavat rahaa, tavaraa, ruokaa ja aikaakin erilaisiin hyväntekeväisyyskeräyksiin, -kohteisiin ja -organisaatioihin. Viime päivinä uutiset auttavista käsistä ovat levinneet ympäri netin, ja on ollut ihanaa huomata ihmisten aktiivisuus auttamisessa. Tämä on hienoa, kunnioitettavaa ja kiitoksen ansaitsevaa toimintaa, oli teko kuinka pieni tahansa.

Minun on ollut aina vaikeaa lahjoittaa rahaa keräyksiin, oli kyseessä sitten luonnonkatastrofien uhrit, lapset kolmansissa maissa, kodittomat eläimet tai sademetsien pelastaminen. Minusta tuntuu, että lahjoituksestani liian pieni osa päätyy oikeasti sille apua tarvitsevalle. Joissain keräyksissä tosin annetaan jokin konkreettinen vastine lahjoituksesta - viltti, ruokaa, rokotus, istutetaan puu.. Nämä tuntuvat ehkä vähän konkreettisemmilta, mutta tiedän, ettei se viltti maksa 20 euroa, vaan sillä katetaan kuljetusmaksut, avustajien kulut, mahdolliset palkat ja .. en tiedä mitä kaikkea. Toki jokainen avustavissa yhteisöissä toimiva, varsinkin vapaaehtoisena aikaansa ja vaivaansa lahjoittavana, on suuren kiitoksen ansaitseva, eikä rekkoja ajeta toiselle puolelle mannerta ilmaiseksi.

Viime jouluna minulta kysyttiin monikansallisen riistovaateketjun (mitä minä siellä tein - ostin turhaa ja tyhjänpäiväistä joululahjaa!) kassalla, haluanko lahjoittaa samalla yhden euron johonkin joulukeräykseen. Kysyin kassan tytöltä, tietääkö hän paljonko siitä eurosta menee perille, taisi olla lapsille jossain maassa tuo keräys. Tyttö oli tehnyt läksynsä, ja joutui vastaamaan, ettei todennäköisesti paljoakaan. Joten jätin lahjoittamatta, ja sanoin antavani sen euron mieluummin jollekulle kaupan ulkopuolella. 

Olen osallistunut erään ystäväni järjestämään hyväntekeväisyyteen, jossa hän itse keräsi ja lähetti Filippiineille itse löytämäänsä päiväkotiin lapsille leluja, piirustustarvikkeita ja vaatteita. Tiesin antamani tavaran tai postimaksuihin tarkoitetun rahan todella menevän kokonaisuudessaan juuri tähän tarkoitukseen, ja vahvistukseksi ja kiitokseksi tästä näemme kuvia lapsista avaamassa paketteja, käyttämässä lahjoitettuja tarvikkeita ja vilkuttavan terveisensä meille. Kiitos tälle ihanalle ihmiselle, joka jaksoi operoida useita paketteja perille - toivottavasti voimme auttaa edelleenkin.

Eräs asia, joka minua myös vaivaa, on se että herkästi autamme ihmisiä, luontoa ja eläimiä muualla maailmassa ja samaan aikaan omassa maassamme on ihmisiä, joilla ei ole kotia, rahaa ruokaan, tai yhtään tuttavaa kenen kanssa jutella edes joskus. Ja erityisesti ajattelen todellisessa hädässä olevia. Niitä, joista luemme lehdistä, kun he ovat päätyneet kamalimpaan mahdolliseen ratkaisuun, olivat he sitten nuoria, äitejä, perheitä, yksinäisiä tai vanhuksia. Ja niitä, joista emme koskaan kuule mitään. Toki näihin ongelmiin tarvitaan valtion, kuntien ja yhteisöjenkin panostusta, ei vain minun ja sinun huolenkantoa.

Luin liikuttuneena muutama viikko sitten Ole Joulupukkina Seniorille - kampanjasta, jossa yksinäiselle vanhukselle voi lähettää joulukukan merkiksi välittämisestä. Tiedän monien myös paketoivan yhden ylimääräisen lelun perheille, joilla ei ole varaa ostaa lapsille joululahjoja. Facebookissa on myös monta sivustoa, joiden kautta voi löytää lähialueeltaan perheen, jolle voi lahjoittaa apua tai toivottuja joululahjoja. Joku leipoo ylimääräisiä leipiä ja jouluherkkuja vähäosaisille, toinen leikkaa ilmaiseksi hiuksia yhtenä päivänä viikossa. Se ihana tyttö Suomesta, joka tekee koruja uuden lastensairaalan avuksi, pääsi Linnan juhliin, hienoa! Arvostan näitä, ja monia muitakin tapoja auttaa ja olla vähän inhimillisempi toisille. Kunpa tällaista vain tehtäisiin muulloinkin kuin vain jouluna, tähän aikaan vuodesta on niin helppo maksaa omatunto hiljaiseksi.. Ja sisällytän itseni kaikkeen tähän, en ole toiminut (yhtään) paremmin tässä monimutkaisessa ja vaikeassa asiassa, joka surettaa minua suuresti. Ja silti toimimisen ei pitäisi olla vaikeaa, on vain vaikea aloittaa, tai auttaa oikein.

Täällä kaupungit ja ongelmat ovat hieman isompia tai laajempia, ja kauniiden rakennusten, suurien ostoskeskusten ja joulumarkkinoiden ohella näkee myös liian paljon rumia asioita: rapistuneita ja asuinkelvottomia alueita, köyhiä maahanmuuttajia, asunnottomia istumassa koko omaisuutensa vieressä kaduilla ja ovien syvennyksissä. Jokaiselle valitettavan tuttu näky isommissa kaupungeissa ympäri maailman. Joulumarkkinahumuni latistui ja unohtui toissasunnuntaina välittömästi, kun näin aivan tavallisen näköisen, siistin naisen hierovan jalkojaan lämpimiksi ostoskadun sivukujalla, muutama tyhjähkö laukullinen vaatteita, kesäkengät ja muutama takki ja viltti omaisuutenaan. Miksi tuo aivan selväjärkisen näköinen nainen, joka koitti viimeisillä avuillaan pysyä siistinä, lämpimänä (hengissä?), oli siinä kadulla? Hän ei kuulu sinne!

Saksassa on arvioiden mukaan vajaat 300 000 asunnotonta, joista noin 25 000 asuu todella kaduilla, ilman mitään vakinaista yöpaikkaa. Jonkin lukemani saksalaisen tutkimuksen mukaan näistä asunnottomista suurin osa on miehiä, mutta noin 20% naisia, ja alle 20% alaikäisiä ja nuoria. Yksi ryhmä koostuu erossa asuntonsa tai yllättäen työpaikkansa menettäneistä pienituloisista. Nuorista suuri osa on asunut ennen lasten- ja nuortenkodeissa, sijoituksessa, tai muuten vailla vanhempien olemassaoloa tai tukea, ja täysi-ikäisiksi tultuaan eivät ole löytäneet paikkaansa maailmassa. Osa taas on kenties laittomasti maahantulleita tai satunnaisesti työskenteleviä ihmisiä (artikkelissa mainitaan esim. merimiehet) ja ns. kiertolaisia.

Saksan suurissa kaupungeissa asuntojen vuokrat ovat nousseet niin nopeasti, ettei pienituloisilla ole enää varaa maksaa asunnoistaan. Tilanne lienee aivan sama Kotimaassakin. Pienituloisen perheen tai yksinelävän voi suhteeton menoerä yllättää hetkessä ikävällä tavalla. Jos ei ole ketään kenen puoleen kääntyä...

Onneksi täällä perhe on huomattavasti tiiviimpi yhteisö kuin Kotimaassa (Pohjoismaissa?). Kotona asutaan nuorena pidempään, ja jos opiskelemaan tai töihin mennään jonnekin kauemmas, koti pysyy silti usein perheen ja ystävien lähellä, ja työmatkoja ajetaan pitkältä, asutaan viikot työpaikan lähellä ja viikonlopuksi palataan Kotiin. Minua ja Miestä pidetään täällä erikoisina, kun olemme jättäneet perheemme ja ystävämme kauas Kotimaahan, ja ihmetellään, kuinka jaksamme, emmekö ikävöi Kotiin. Emme ilmeisesti tarpeeksi. Hylkäsimme omaisemme ja ystävämme. Anteeksi.

Naapureissamme asuu paljon iäkkäitä - ero suomalaisuuteen on se, että jokaisen luona käy useana päivänä viikossa perheenjäseniä, ystäviä ja erilaisten yhteisöjen tukihenkilöitä. Puutarhoja ja taloa tulee huoltamaan joku, jolloin vanhemmatkin ihmiset saavat asua kotonaan pidempään. Viereisessä mummolandiassa saa asua vilkkaassa yhteisössä omassa asunnossa tai huoneessa, ja vierailijoita käy niin paljon, että kadut ovat tukkeessa autoista harva se päivä.

En tarkoita, etteikö Kotimaassa omaiset pitäisi yhteyttä vanhuksiin - tiedän, että te rakkaat ystävät teette niin - vaan sitä että täällä ollaan perheen ja ystävien suhteen vieläkin aktiivisempia, sosiaalisempia ja muistetaan tuttuja ja naapureitakin säännöllisesti. Tehdään asioita yhdessä. Suomessa mentaliteetti vaan on erilainen, ja suurin osa on yksin joko omasta tahdostaan (jääräpäisyydestään?) tai olosuhteiden sanelemana. Miksi muutoin tarvitaan kukkalähetyksiä yksinäisille vanhuksille? Kuka käveli taas auttamatta kauppakeskuksessa maassa makaavan vanhuksen ohi marketin sisäänkäynnillä?! Tuomitsemme oudosti käyttäytyvät tai oudon näköiset ihmiset hulluiksi, juopoiksi ja narkkareiksi, ja juoksemme ohi, ainakin katsomme toiseen suuntaan. Kamalaa, katsekontakti. Tai vielä kamalampaa - se puhuu mulle! Miksi läheisyys ja lähimmäisenrakkaus on niin hemmetin vaikeaa? Siellä ja täällä.

Ja tässä löydän itseni siitä ongelmasta, jonka itse itselleni teen: kehtaanko lähestyä tuota naista (tai jotakuta muuta asunnotonta, tarpeessa olevaa), annanko vain hänelle rahaa? Vienkö hänelle ruokaa? Vaatteita? Suuttuuko hän, en kehtaa ainakaan sanoa tai kysyä mitään, vai kysynkö mitä hän haluaisi? Mitä jos hän huijaa minua, miksi meidät on tehty tai opetettu epäileväiseksi, kuka sanoi että (Kotimaan) romanialaiskerjäläiset ovat (vaan) huijareita? Miksi tämä maailma on näin epätäydellinen ja epäoikeudenmukainen? Huomaan, on helpompi kääntää selkänsä ja antaa toisen hoitaa omat ongelmansa. Koittaa unohtaa.

En osaa lahjoittaa rahaa tai lähteä vapaaehtoiseksi kaduille partioimaan. Onneksi täältä löytyy auttavia tahoja, esim. kodittomille on oma ambulanssinsa (osassa suuria kaupunkeja), erilaiset kristilliset, sitoutumattomat ja jopa yksityiset tahot ovat perustaneet erilaisia tukimuotoja, osa jakaa neuvoja ja avustuksia, osa ruokaa ja yösijoja. Minun ei siis tarvitse yksin auttaa kaikkia. 

Lähikaupastamme saa ostaa kympillä suuren ruokakassin, joka jaetaan joulun alla vähäosaisille, kassiin mahtuu täällä todella paljon ruokaa ja tarvikkeita, enemmän kuin Kotimaassa mahtuisi, hintatasosta johtuen. Kenelle ostamani kassi menee - onko sillä väliä? Ostan myös yhden koiran- ja kissanruokapurkin extraa, ja jätän ne paikallisen eläinlöytökodin keräyslaatikkoon. Tämä keräys on onneksi voimassa ympäri vuoden. 

Mutta tuo nainen siellä ostoskadulla piinaa minua joka päivä. Saman kadun tai korttelin varrelta löytyy kodittomia miehiä, jotka kerääntyvät yhteen viinapullojen kera. Heitä en osaa auttaa. Löytyy pariskuntia tai ystävyksiä, usein koirien kanssa, myös yksinäisiä nuorehkoja miehiä koirien kanssa. Heillä on sentään (karvainen)ystävä matkassa, ja näille usein annetaan kolikoita, ja olen huomannut jopa jonkinlaisia paketteja tuotavan toisille. Ihmiset täällä välittävät jonkin verran, ainakin heistä, jotka eivät näytä olevan aineista sekaisin. Lukemassani artikkelissa mainittiin, että asunnottomalle naiselle katu on hirvein kohtalo (??), koska silloin viimeinenkin oikeus ja arvo katoaa, muiden toimesta ja oletuksista ("myy(köön) itseään"!). Tuolla naisella saattaa olla vähän rahaa ruokaan, ehkä joku heittää kolikon tai kaksi, joilla ostaa muutama hetki aikaa olla lämpimässä, mutta yöllä hänellä on kylmä, koska minulla on jo päivällä kaikkine vaatteineni kylmä. Onko hänellä vielä työpaikka, siksikö hänellä oli siistit vaatteet ja kengät vierellään? Vaikka hänellä ei ole vakituista osoitetta? Saako hän nukkua yönsä rauhassa?  Onko hänellä enää yhtään ystävää?

Mitä minä teen?