Die schönsten Wanderwege, teil 1

Kolmas kerta toden sanoo. Ainakin meidän yrityksissä löytää Söldenin parhaat ulkoilureitit. Joka paikassa näyttää upealta, puitteet ovat olemassa, mutta missä niistä nautitaan parhaiten (rinteiden ulkopuolella)? Molemmilla edellisillä kerroilla teimme toki hienoja (ja rankkoja) vaelluksia Koiran kanssa, mutta vasta viime hetkillä löysimme aavistuksen niistä ihanista, idyllisistä poluista, joilla kävellessä maisemiakin ehtisi ihailla..

Koko laakso ja lähirinteet risteilevät vaellusreittejä, ja suuri osa niistä lähtee kylää halkovalta pääkadulta, tai sen välittömästä läheisyydestä. Kuten Saksanmaalla, Itävallankin puolella reitin varrelle halutaan parkkipaikka, mielellään useampi levähdyspaikka ja vähintäänkin yksi ravintola. Söldenissä nämä paikat ovat yleensä vuoren rinteillä sijaitsevia almeja, niittyjen äärellä olevia alppimökkejä, almhüttejä.. Kannattaa ennen vaellukselle lähtöä tarkistaa, onko kohteena oleva "almi" auki, ja kuinka kauan sinne todellisuudessa on matkaa, ettei käy kuten meille aiemmilla kerroilla, kun jouduimme ensin yhdellä vaelluksella luovuttamaan kesken nousun (valon ja energian loppuessa) ja toisella retkellä kohteenamme ollut ravintola ei todellakaan ollut auki, vaikka kaikkialla niin väitettiin..

Toinen hyvä vinkki on myös valita reitin alkuun se kovin nousuosuus, vaikka se tuntuukin loputtomalta. Ja laaksosta ensimmäiset 200-300 metriä on aina ne pahimmat. Liikaa ei myöskään kannata tankata ennen nousua, oli se missä kohtaa reittiä tahansa; maha täynnä käsespätzleä kiipeäminen on kamalaa. Jos mahdollista, aja autolla jonnekin rinteen puoliväliin, niin pääset hienoimmille näköalareiteille, ja kiipeäminen jää kohti huippua (jolloin näköalat ovat vaivan arvoisia, toisin kuin laaksosta metsän keskellä noustessa).

Ensimmäinen nousu on pahin, mutta halusimme viime kerralla löytämällemme polulle..

Koiraa naurattaa meidän hitaus ja puuskutus, vasta vartti kiivetty..

Puolen tunnin päästä "vasta tässä", ei näytä mistään suunnasta niin jyrkältä kuin todellisuudessa on..

Vihdoin tasaisempaa! Lunta ei löydy ennen puurajaa, eikä sittenkään paljoa..

Jouluisia näkymiä pitää siis keksiä itse

Silberdistel (hopeakurho)

Parinsadan metrin (vertikaalisen) nousun jälkeen reitti sukeltaa (talviaikaan) valoisaan metsään, polkua peittää havunneulaset, ja matka vihdoin etenee myös "horisontaalisesti", jos ymmärrätte, mitä tarkoitan :) Kunhan ei siis katso alarinteeseen, minne välillä lähtee kopsahtelemaan kiviryöppy..

Vuoren toisella reunalla aukeaa taas niityt ja laitumet, ja ajatukset siirtyvät välittömästi Pikku-Heidin maisemiin, kesiin Alpeilla, lehmien paimennukseen ja vähän Sound of Music'iinkin.. Täällä ei nykyajan ihmeillä pelleillä, luonnonlait säätelevät, mten täällä pärjätään ja toimitaan. Tämä on aivoille aikamatka mennesseen, täällä aika vähintäänkin pysähtyy..

Lämpötilat ja kelit hellivät meitä koko reissun ajan, iltaisin lämpötila tippui pikkupakkaselle, mutta päivisin aurinkoisilla rinteillä tuli jopa kuuma, ja laaksosta nousi ihana lämmin tuuli. Varjossa sen sijaan odotti Koiralle mieluinen yllätys (ja haikkaajille jäisiä kapeita polkuja).

Puurajaa lähestyttäessä rinteet muuttuivat niin jyrkiksi, että loppuosa noususta oli tehtävä hiekkatietä pitkin. Lyhin reitti meni maastopyöräilypolkuja pitkin (joilla ei talvella ollut ketään liikkeellä), mutta niitä lähinnä tullaan alaspäin, kiipeämiseen olisi tarvinnut jo jotain apuvälineitä (tai nelivedon, kuten Koiralla). Varjon puolella alkoi myös tulla kylmä, nälkä kurni mahassa, ja ensimmäisen päivän retkeksi tämä tuntui jo aivan riittävän rankalta - ja aina vaan serpentiinimutkan takaa näkyi uusi ja seuraava mutka..

Sitten vihdoin aurinko taas pilkahti huipun takaa..

Vielä pari(kymmentä) metriä..

Joko alppi-ilma on oikeasti ohuempaa tai kuntomme vain on todella huono (vaikka pidämmekin itseämme ihan kohtuukuntoisina kävelijöinä); opasteissa mainitun tunnin nousun sijaan meiltä meni lähemmäs kaksi tuntia päästä "perille" - ohjeajat on varmaan tarkoitettu rinteillä syntyneille paikallisille, joilla ei edes hiki puskenut otsalle, kun he ohittivat meitä iloisin Grüß Gott -huudahduksin.. Edellisistä kerroista oppineina olimme kuitenkin jo kotona päättäneet, ettemme tällä kertaa revittele ylöspäin mennessä, vaan etenemme rauhassa, pysähdymme useammin ja otamme aina eväät mukaan. Nousua retkillä tulee niin paljon kotioloihin verrattuna, että treeniosuus on taattu joka tapauksessa - miksei siis nauttisi kiipeämisestä (itkun sijaan).

Itku tuli silti, kun maisemat viimein aukesivat eteemme!

Tuolta pohjalta me noustiin!!

Taukopaikka, kahvia ja pullaa (teetä ja myslipatukoita)!

Edelweisshütte (ei auki talviaikaan), 1821 m,
jo vähän alaspäin mennessä, eli pääsimme siis korkeammalle kuin tavoittelimme!

Evästauon, maisemien ihmettelyn ja hikisten paitojen vaihdon jälkeen edessä oli sitten vääjämätön pakko - laskeutuminen takaisin laaksoon. Hullun hommaa nousta ensin monta tuntia, ja sitten kieriä holtittomasti alas kolmessa vartissa. Ei laskeutuminenkaan mitään kivaa tai helppoa ole, polut on jyrkät myös alaspäin, ja yhtäkkiä ihana havunneulaspohjainen polku onkin liukas, jäinen ja täynnä vieriviä käpyjä ja pikkukiviä.. Näillä retkillä saa huokaistua itsensä monta kertaa "pussiin": ylöspäin kiroaa nousua, alaspäin jarrutellessa toivoo sittenkin tilalle mieluummin vaikka sitä nousua..!

Viime vuosisadan "hiihtohissi"..? ;)

Pyörällä olisit jo perillä! Alavasemmalla muuten aavistus polun jyrkkyydestä..

Retken jälkeen olo oli joka tapauksessa kuin voittajalla - me teimme sen, yhden aikaisemmin kesken jääneistä retkistämme, ja se oli todellakin maisemien arvoinen. 400 metriä nousua ei tunnu (karttaa tutkiessa) ajatuksena kovalta, mutta jyrkkää vuoren rinnettä pitkin se on; ihan kuin tiivistettyä tuskaa. Päästimme illalla Koiran ansaitulle levolle, ja raahauduimme itse vielä kylän toiselle reunalle saunaan - jossa sai heittää löylyä. Itse. Kauhalla. Vettä kiukaalle! Ovessa jopa luki Finnische Sauna.