Die schönsten Wanderwege, teil 3: Die Essenz der Wanderung

Viimeisin ja viimeinen retkemme tällä kertaa Söldenissä oli lomamme paras. Ja ehkä kaikkein paras noin niin kuin koskaan..! Koko viikko meni iloitessa siitä, että olimme viimein löytäneet ne reitit ja polut, joista olemme haaveilleet - hiljaiset polut rinteiden keskellä, näköalat ja hieman jännitystäkin.. Korkeat paikat, jyrkät rinteet ja kapeat polut nimittäin olivat jopa hetkittäin pelottavia kävellä, ja vielä jännittävämpiä meidän Huithapelikoiran kanssa, jota mikään paikka ei kammota.

Ajoimme auton Hochsöldeniin reittikorkeudellemme, ja lähdimme tallustelemaan eväiden kera kohti aurinkoista vuoren sivua. Onneksemme lunta oli vain varjoisilla puolilla; helpoimmilla osuuksilla tätä reittiä pystyy varmaan kävelemään keskitalvellakin, mutta en lähtisi etsimään polkuja ensimmäisenä lumen alta.. Opastuksia löytyy useimmiten vain isoimmista risteyksistä, muutoin on kartan tai karttasovelluksien varassa.

Heti alkuun laskeuduttiin jäistä polkua alas, liukuri olisi ollut tarpeen..

Raikasta purovettä ja vesistön ylitys, ei sentään liukastuttu heti alkuun..

Ja sitten vauhtiin, nyt on polut kohdillaan!

..ja pientä vuorikiipeilyä. Tällä retkellä tuli opittua, että tienvarsien varoitukset kiviryöpyistä
ja -vyöryistä on ihan varteenotettavia..

Mutta parempaa reittiä ei taida tästä laaksosta löytyä, maasto oli sopivan haastavaa, mutta kaunista;
kesällä tässä kohtaa on laidun! Oi ollapa pieni alppilehmä! :)

Ja ne näkymät! Niitä tosin on Pysähdyttävä Katsomaan, muuten kipsahtaa polulta alas..

Ensimmäinen etappimme oli Leiterbergalm, joka tosin on kiinni talvella

Leiterbergalmille käveli melko nopeasti, ja Hochsöldenistä lähtiessä reitti on pääasiassa loivaa alamäkeä, reilusta kahdesta tonnista tullaan noin 1800 metriin. Edelweißhütte, jolla piipahdimme ensimmäisellä retkellä muutama postaus sitten, on ihan tuossa vieressä; täällä mahtaa kesällä olla idyllistä, kun karja tuodaan laitumille!

Sitten alkoi reitin kamalin osuus, mutta en valita! Tätä varten olimme harjoitelleet kovempia nousuja, ja tätä olimme tulleet hakemaan! Kiipesimme todella jyrkkää ja kivistä, osittain jäistä polkua ylös puurajalle, ja jostain syystä polku ei edes mutkitellut juurikaan, pystysuoraa nousua vain! Jonkun verran joutui puuskuttamaan, ja nousu vaan jatkui ja jatkui! Olin aamulla vielä pohtinut, kumminpäin tekisimme reitin, ja oli lähellä, etten vaatinut tätä jyrkintä osuutta laskeuduttavaksi - se olisi ollut suuri virhe, koska ylöspäinkin oli tasapainoilemista - alas ei olisi päässyt kuin suinpäin syöksymällä!

Koirallakin oli tekemistä, tosin se juoksi reittiä edestakaisin vähintään tuplasti, ellei triplasti meihin verrattuna! Karjakoira
onneksi tietää, milloin lepuuttaa, ja löytää sekä varjon että juotavaa ihan itsekin. Tässä kuvassa mahan alla on pieni läntti lunta.

Kun metsä vihdoin jäi taakse, avautui edessä ja yllämme upean karu seinämä! Muutamia karjasuojia, mutta pääasiassa kanervaista ja puolukkaista mätästä niin korkealle kuin silmä kantaa. Jos muistatte maaliskuisen päivitykseni kanervien kukinnasta Ötztalissa, niin miettikää, miten upealta tämän rinteen täytyy myöhemmin keväällä näyttää, kun se on täynnä kanervaista punaa! Toimi se näin joulukuisen värittömänäkin..!

Kiipeäminen ei silti loppunut, mutta nyt polku oli jo helpompi kulkea

Näillä main pysähdyimme syömään eväitä ja ihailemaan reittiämme ja maisemia alas laaksoon. Täällä olisi voinut istua
kauemminkin; auringossa oli lämmintä, mättäillä hyvä istua, ja huomasimme jonkun tulevan kesän varalle, että tästä
risteää reitti ylös vuoren huipulle, ja pienelle jäätikkölammelle.

Sitten alkoi reitin paluuosio, jossa laskeudutaan taas alas kohti Hochsöldeniä. Polku kapeni
koko ajan, ja välillä piti kiivetä erinäisten kiviröykkiöiden yli ja läpi. Reitti ei ole korkeanpaikan
kammoisille!

Etsi kuvasta Koira!

Viilennyshetki!

Jokohan se nyt saa lenkkiä tarpeekseen? :)

Kaveri kävi aina tarkistamassa polun puolisen kilometriä eteenpäin, ja palasi sitten hakemaan meitä

Taisi sekin ihailla maisemia välillä, tai kuunnella murmelien vihellyksiä.. Välillä se meni kyllä minun silmissäni aivan liian
lähelle reunaa - en uskaltanut kuvata pahimmissa kohdissa reittiä, kun kaveri kuikuili haaveilevasti jyrkänteen yli kohti pudotusta..!

Näillä main kameran muistikortti tuli täyteen, koska olen hillonnut kannettavamme kovalevyn hajoamisesta asti kuvia kamerassa. Edessä oli vielä upeita kallion kielekkeitä, joilla seisomalla tuntui että edessä ja alla ei ole enää muuta kuin parituhatta metriä alas laaksoon! Muutamassa kohdassa oli pakko pitää toisellä kädellä ylärinteen varvikosta kiinni, ja pitää katse tiukasti polussa, ettei jalka lipeä. Sydän sai liikuntaa kaikilta osin tällä retkellä: kiipeämistä, kauneutta ja jännitystä! 

Viimeiset lumikylvyt otimme Koiran kanssa vielä tuolla varjoisalla puolella vuorenrinnettä, ennen kuin tupsahdimme takaisin Hochsöldeniin. Päätimme, että olimme vihdoin ansainneet ne kaivatut käsespätzlet, ja vaapuimme väsyneinä, mutta onnellisina aurinkoiselle terassille syömään.. Sinne pöydän alle nukahti Koirakin uupuneena, mutta leveä virne naamalla! Tämä retki kruunasi kaiken, täällä syttyi ihana palo näihin reitteihin; tänne on päästävä joskus kesällä, ja silloin valloitetaan huippuja!