Wie fühlst Du dich?

Jos raparperi kasvaa täällä valtavaksi, niin kuunliljat kasvavat
raparperin kokoisiksi.. 

..ja se kukkii upeasti - toisin kuin Kotimaassa PikkuKodin pihalla.

Tulevana viikonloppuna on meidän läksiäiset. Miehellä on enää 8 työpäivää jäljellä. Perjantaina muuttofirma toi ensimmäisen setin muuttolaatikoita, ja minä kaivoin yläterassin kätköistä vanhoja laatikoita esille. Kohta painelen kellarin viileyteen (eilen oli reilusti yli 35 astetta lämmintä, joten yö mustan mansardikaton alla oli tuskainen!) availemaan niitä laatikoita, jotka muuttivat tänne kanssamme noin kaksi ja puoli vuotta sitten, ja joita ei juuri ole availtu sen jälkeen.

Miltä tuntuu muuttaa takaisin? Sitä kysyvät kaikki: Kotimaan visiitillä Jokainen Vastaantuleva kysyi tätä. Kotimaassa oli ihana viikko menossa; kaunista, lämmintä, vihreää, ja asiat sujuivat ja etenivät. Silloin on helppo sanoa, että muutto tuntuu ihan OK:lta. 

Kun seisoin PikkuKotimme tyhjässä olohuoneessa (vuokralaisten kannettua viimeiset tavaransa pois), halusin itkeä. Muistin, kuinka viisi vuotta aiemmin seisoin samassa kohdassa, silloin olimme juuri saanet avaimet ihkauuteen kotiimme, joka tuoksui vielä puulta ja maalilta. Hetkessä oli jotain tuttua ja turvallista, mutta silti jotain hirmuisen vaikeaa. Pidättelin itkua, kun katselin kuluneita nurkkia, ja maalia kaipaavia paikkoja. Kuinka pieneltä ja väsyneeltä PikkuKoti näyttikään!

Kun muutimme tänne Saksanmaalle, pieneen kylään, olimme pitkään vain me kaksi kahdestaan. Ja Koira, tietysti. Sopeutuminen oli helppoa, koska mukanamme oli kaikki tutut tavarat: oma sohva ja sänky, Nalle-puuroryynejä ja kamala määrä salmiakkia. En kaivannut ihmisiä ympärilleni, vaan olin onnellinen omasta ajasta. Maalasin seiniä, purin laatikoita, en murehtinut tulevaa, ja keskityin hetkeen. Vietin ruokakaupassa tunteja tutkimassa uusia ruoka-aineita ja pakkauksia.

Pikkuhiljaa teimme tuttavuutta muiden kanssa. Naapurissa, samalla tontilla meidän kanssa, asuu Maailman Mukavin Naapurinsetä, jolle olemme monesta asiasta kiitollisia. Hän on auttanut meitä lukuisissa asioissa aina auton ostosta Koiran hoitoon ja retkipaikkavinkkeihin. Ainoa, mikä hänen seurassaan ei ole kohentunut, on kielitaito - hän haluaa ehdottomasti puhua kanssamme englantia.

Tien toisella puolella on eläinlääkäri, ja erityisesti hänen miehensä tykkää tulla vaihtamaan kuulumisia, jos osumme ulos samaan aikaan. Heidän takanaan asuu Kirsikkamies vaimonsa kanssa, ja hekin kyselevät kuulumisiamme (ja antavat meille joka kesä litrakaupalla kirsikoita maailman suurimmasta kirsikkapuustaan). Ja heidän takanaan asuu sitten Ranskalaiset, jotka olivat meitä kuunnellessaan tuleet siihen tulokseen, että olemme suomalaisia. Mummolandiassa minä ja Koira olemme jo vanhoja tuttuja monen kanssa.

Koira on herättänyt kiinnostusta kaduilla jopa niin paljon, että kolme kertaa kohdallemme on pysähdytty ja hihkuttu auton ikkunasta että hei, meilläkin on tuollainen kotona! Voitteko uskoa, että meidän bundesstrassen varrella on viidessä peräkkäisessä kylässä karjiksia - rotu joka on yhtä harvinainen täällä kuin Kotimaassakin! Muutaman kuukauden täällä oleskeltuamme kylän toinen suomalaissukuinen mies etsi meidät käsiimme, hän tosin on puhunut suomea viimeksi nuoruudessaan. Maailma on pieni, vaikka Saksanmaa on suuri!

Miehen työkavereiden kanssa on luonnollisesti vietetty aikaa, tosin täällä työkaverit harvoin hengailevat yhdessä vapaa-ajallaan. Työelämässä on omat sääntönsä, ja useimmiten tittelit ja muodollisuudet säilyvät myös vapaa-ajan puolella. Vanhempi kollega päättää, lähdetäänkö sinuttelemaan. Kauppareissut ovat välillä koomisia, kun Mies tervehtii toisia koko litanialla: Guten Tag Herr Doktor Bender, wie geht es Ihnen heute?

Sinuttelut jäivät onneksi taka-alalle välittömästi, kun tutustuimme paikalliseen koirakerhoon ja sen jäseniin. Jokin käsittämätön onni johdatti miedät juuri tämän kerhon piiriin, täällä kerhojen ja vereinien luvatussa maassa kun on valinnanvaraa hieman liikaakin. Meidät otettiin heti lämpimästi vastaan, ja nyt meillä on oma erikoinen perheemme täällä. Alkuun jännittävät tyypit ja tavat ovat tulleet tutuiksi, ja vaikka olemme ausländereitä, olemme osa tätä hassua porukkaa. Muitakin yhteisiä harrastuksia on löytynyt.

Koirakerhollakin kysellään nyt, miltä muutto tuntuu. Kotimaassa meitä ei malteta odottaa, täällä surraan jo etukäteen lähtöämme. En osannut edelleenkään kertoa, miltä minusta tuntuu. Tulimme Ruth-rouvan (jonka kanssa iästä huolimatta sinuttelemme ja halaamme joka kerta kun näemme) kanssa siihen tulokseen, että lähdemme ilon kyynel toisessa silmässä, surun kyynel toisessa. Se oli minusta melko osuva kuvaus.

Eikä vain kuvaus, on tässä jo muutama kyynel tullut vieräytettyä. On jo paikkoja, joihin emme enää ehdi mennä, maisemia, jotka on katseltu jo viimeisen kerran. Joinain päivinä istun vain paikallani lamaantuneena siitä, että päivät ovat käyneet jo aivan liian vähiin. Nyt niitä rytmittää ja laskee vain pakkaus ja muuttoon liittyvät päivämäärät ja luvut: läksiäiset, 60 henkeä, 12 kiloa lihaa; 15 muuttolaatikkoa 45:stä on tuotu, plus 10 kiloa pakkauspaperia. 18 päivää siihen, että laitamme tämän oven viimeisen kerran kiinni, ja ajamme pois. Olen puolisen vuotta koittanut olla ajattelematta asiaa liikaa, mutta nyt se on totta, eikä sitä voi enää väistellä. Paluumuutto on jo alkanut.  

En pidä salkoruusuista, mutta koska PikkuKartanon pihalta sellainen
löytyy, niin onhan siitä pidettävä!

* * *

P.s. Tämä on muuten 300. tekstini Saksan Alkeissa, käsittämätöntä! Kiitos, kun olet käynyt lukemassa kuulumisiamme, ja palannut katselemaan kuvia, vaikkeivät kaikki ole aina ihan otsikkoon osuneetkaan. Joinakin päivinä Teitä on käynyt täällä yli 50 kerrallaan, ja jotkin teksteistäni on luettu satoja kertoja! Olen nöyrän kiitollinen vierailuistanne, kun ajattelin alkujaan, että vain Anoppi käy katsomassa, mitä meille kuuluu :) Ja samalla pahoittelut kömpelöstä sivustani, tiedän etteivät ulkoasu ja toiminnot ole laisinkaan sellaisella tasolla, että kehtaisin blogillani ylpeillä. Muistakaa, että olen hajottanut kovalevymme jo kaksi kertaa tänä aikana..!

Monet ovat kysyneet, mitä blogille käy, nyt kun muutamme takaisin Kotimaahan. Todennäköisesti kirjoitan tänne vielä jonkin aikaa paluummekin jälkeen, koska luulen, ettei tämä ole vain maan vaihtamisella taputeltu. Luultavimmin osaan vastata tämänkin kirjoituksen kysymykseen (Miltä tuntuu muuttaa takaisin?) vasta jonkin ajan kuluttua muutostamme.

* * *

P.p.s. Ja vaikka lähtö täältä onkin haikeaa, en tarkoita sitä, ettenkö kaipaisi Teitä kaikkia siellä Kotimaassa. Odotan innolla yhteistä aikaamme vähän lähempänä toisiamme; Te tulette olemaan avainasemassa kotiutumisemme suhteen.