Saksan alkeita: Die Tierbabys (und mehr)

Noin vuosi sitten kävimme ensimmäisen kerran Donsbachin villieläinpuistossa (siitä voit kurkata kuvia täältä), ja sen jälkeen siitä on tullut yksi lempikohteistamme; siellä viihtyvät aikuiset ja lapset, siellä ja sinne voi tehdä lenkin lähempää tai kauempaa, sinne saa ottaa Koiran mukaan (kunhan pitää sen hihnassa), ja:

..pääsymaksu ei päätä huimaa! Vuosikortin saa kympillä.

Vuoden metsissä vaeltelun jälkeen osan puiston asukeista tunnistaa jo ihan luonnosta tuttuina, mutta täällä puistossa niitä on mukava tutkia vähän lähempää, ja turvallisesti aidan takaa. Olen jo aiemminkin maininnut, että tässä puistossa ehdotonta plussaa eläintarhoihin verrattuna on se, että eläimet ovat lähialueiden asukkeja (ei siis toiselta puolelta maapalloa raahattuja), ja aitaukset ovat niin suuria, ettei niitä ole mahdollista edes kiertää kokonaan, eli eläimillä on tilaa elää kuten luonnossa, ja jos ne eivät halua tulla esille (tai emoille on syntymässä/ juuri syntynyt poikasia), ne voivat piilotella rauhassa puiden, majojen ja maaston suojissa.

Joillakin käynneillämme onkin ollut haastavaa nähdä kaikkia eläimiä edes vilaukselta, koska osa tarhoista on jyrkällä rinteellä, ja erityisesti kauriseläimet piiloutuvat ja maastoutuvat luontoon uskomattoman hienosti. Tosin aina täällä käynnin jälkeen minusta tuntuu taas tuolla oikeassa metsässä siltä, että jokainen möykky, kanto ja oksa on villisika tai saksanhirvi..

Villisioilla taitaa olla vielä talviturkki, niin pullukoilta turrukoilta ne vielä näyttivät.
Kesäasussa ei varsinkaan karjuilla ole kuin haituvat niskassa.

Pikkupossuja ei kuitenkaan vielä ollut, ehkä kuukauden päästä täällä taas vilisee raidallisia "minipossuja".

Nuo villisiat ei aidan takaa pelota yhtään, mutta Koiraa ne kiinnostivat yli kaiken, ehkä se tunnistaa niiden hajun metsistä. Olen aiemmin kertonut, ettei noihin kannata metsässä paljoa törmätä, varsinkaan vuodenvaihteessa, jolloin niillä on kiima-aika, taikka nyt näillä main, kun uusi pesue on syntymässä/syntynyt. Emakot ajavat viime vuoden poikasia pois, ja ne eivät ole ihan vielä löytäneet paikkaansa laumassa, ja toisaalta emakot ovat ylisuojelevia uudesta pesueestaan. Teille näitä eksyy myös tämän tästä, radion staupilotista ("schnell informiert, sobald, was passiert") kuulee viikoittain, että isoiltakin teiltä löytyy villisikoja juoksentelemasta. Ja yöllähän nämä vasta liikkeelle lähtevätkin..

Pari faktaa muuten vielä: karju voi painaa 300 kiloa, sen säkäkorkeus vaihtelee 70 - 110 sentin välillä, ja sen pituus voi olla - - 185 senttiä!? Kyllä tuossa jää kaikki traktoria pienemmät häviölle, jos possu meinaa tulla päälle. Sen yhden kerran, kun tällaisen karjun näin juoksemassa metsässä eräällä lenkillämme, niin pitkään kyllä kävelin kovaa meteliä pitäen - yleensä nämä eivät ihmisille näyttäydy. Mutta merkkejä sioista löytää jatkuvasti, maata käännetään joka yö, metsälätäköissä on möyritty, ja sileiksi kierityt makuupaikat löytää ihan tuosta meidän takametsistämme liiankin helposti..

No sitten niihin söpömpiin tapauksiin. Puistoon oli tullut kaksi uutta asukkia, nimeltään Lukas Bille ja Oskar. He ovat aaseja, eseln. Nyt ne asuivat vielä Exmoorin ponien kanssa, mutta myöhemmin ne siirtyvät streichelzoohun, missä niitä saa luvan kanssa rapsuttaa. Mutta kyllä näillä kavereilla oli jo taito taivutella kaikki puolelleen!

Muut puiston asukit olivat kuten ennenkin, saksanhirviurokset mylvivät alhaalla laaksossa, taisivat taas taistella reviiristään. Nuoremmat yksilöt ja naaraat olivat herkkujen perään - puistosta saa ostaa ruokaa, jota eläimille saa antaa (omien eväiden sijaan). Näiden herkkupapanoiden ja rapsutusten perään oli yksi peuroistakin, se jäi aidalle surkeana huutamaan, kun meillä ei ollutkaan ruokaa jaossa.. Kaverin ääni oli aika huvittava, se vinkui säälittävästi ja sitä kovempaa, mitä kauemmas loittonimme, vähän samantyyppinen hyminä kuin alpakoilla, sellainen vaativa väninä..!

Rotwild, saksanhirvi

Damhirsch (Damwild), kuusipeura, jolla oli nälkä. Tai halipula.

Ja sitten oikaisu suositusta tympeästä vaaleasta kuusipeurasta: ei tämä nyt ihan niin tympeä enää ollut. Ehkä vähän tyytymätön. Tai teatraalinen? Reppanan karva oli vaihtumassa..

Ja sitten siihen syyhyn, miksi lähdimme tälle retkelle - eläinvauvoja katsomaan. Possuja ei vielä ollut, mutta kääpiövuohilla oli poikasia, joilla oli ikää vajaan kuukauden verran. Kaikki kuvat eivät ihan onnistuneet, koska varsinkin nämä ensimmäiset kaksi vetivät sellaista pukkihyppelyä ympäri aitausta, ettei minun kamerallani pysynyt perässä. Eikä näitä voi linssin takaa tuijotella, vaan ihastella ihan livenä, vaikka tuntikausia. Jos näiden parissa ei hymy irtoa, niin pitää olla melkoinen pessimisti.