Mystischer Wald

Kevään edistyminen tuntuu aina tuskaisen hitaalta. Nyt meille iski kaiken lisäksi takatalvi, spätwinter. Määritelmän mukaan se tarkoittaa kuivaa ja kylmää ilmaa, mutta maa on sateiden jälkeen niin märkää ja pehmeää, että kuraa on joka paikassa ja kaikkialla. Olen pari - kolme viikkoa laahustanut lantsareissa niin, että jalkapohjani ovat aivan kipeät.

Tänä aamuna aurinko paistoi ihanasti, ja vaikka ulkona onkin kylmä, pakkasin pienet eväät ja kameran mukaan, laitoin poikkeuksellisesti vaelluskengät jalkaan, ja lähdin Koiran kanssa seikkailemaan tuonne moottoritien toiselle puolelle, minne ei enää liikenteen humina kanna, ainoastaan luonnon omat äänet huokailevat vienon (kylmän) tuulen mukana..

No, perille päästyämme se aurinko oli kyllä jo kadonnut.. Onneksi puin päälle melkein Kotimaiseen tyyliin kaikki vaatteeni, niin kylmyys ei haitannut. Retkellä oli silti niin mukavaa ja jännittävää, että viihdyimme pitkään ja postauksenikin tulee vasta nyt iltasella..

Auto parkkiin pellon laitaan ja kohti metsää, Koiruus on jo perillä.. (tuolla metsän laidalla)

Tämän talven perusnäkymä. Omalla tavallaan silti viehättävä.

Ja jotenkin.. jännittävä..

Myrskytuulet kaatoivat ja repivät vanhoja puita reilu viikko sitten,
ja metsätöitä tehdään kaikkialla..

Koiran mielestä puupinot ovat kiipeämistä varten

Jos tuolla seisoo maurice, ei sitä huomaa, ellei se liiku. Koira sen kyllä haistaa..
Ja yleensä peuran hermo pettää, ja se pinkaisee viime hetkellä nenämme edestä juoksuun..

Ilma on lämpötilasta huolimatta kovin keväinen. Linnut huutelevat, maa tuoksuu vahvasti..

Ja Eau de Feld kelpaa Koiralle kyllä!

Pyökkimetsien ja peltojen jälkeen sukelletaan taas takaisin metsään, tällä kertaa nuoreen pusikkoon, missä rapisee ja rasahtelee. Lempikohdassani aukeaa pieni peltoläntti, jonka reunalla on poikkeuksellisesti käkkyrämäntyjä ja katajia; kesällä tässä tuoksuu taivaalliselta pihkan ja heinikon sekoitukselta. Otin kuvia tästä aukiosta, mutta Koiralla oli liian kiire aukion poikki, joten ne heilahtelivat piloille.. 

Ja Koiran kiireen syy selvisi muutaman metrin jälkeen; mäntyjen alla pomppi nuori punainen kettu myyriä metsästämässä! Tuuli auttoi meitä hiipimään lähemmäs, ja ihastelemaan karvaturrin touhuja. Se jäi meidät huomattuaan tuijottamaan meitä pitkäksi aikaa, tunnelma oli molemmin puolin jännittynyt, mutta ketunkin nassusta paistoi kiinnostus. En uskaltanut liikahtaa kameran suuntaan, joten tämä muisto jäi vain omille silmillemme, ja ohitettuamme ketun se haukahteli vielä peräämme pitkän aikaa. Ehkä se oli viime kesän pentueesta, ja vasta opetteli elämään uutta vapaata elämäänsä ilman emon hoivaa. Luulen, että se hiipaili jäljessämme vielä jonkin matkaa.., joku siellä nimittäin kulki takavasemmalla..

Metsäteiden varrelle on laitettu täällä valtavat määrät numeroituja linnunpönttöjä.
Tämä koti on jotenkin makaaberilla paikalla, ihan kuin hirttosilmukka..

Horisontissa häämöttää Greifensteinin linnan rauniot

Tästä kulkee ikivanha posti- ja kauppareitti Frankfurtiin

Metsästä kuului vaikka mitä ääniä, ja käännyin pois niiltä nurkilta, missä valtava villisikakarju kerran loikkasi eteemme tielle. Täällä eläimiä ja elämää on niin paljon Kotimaan hiljaisiin metsiin verrattuna, että jos olen Koiran kanssa yksin, pidän sitä vapaana vain, jos näkyvyys on hyvä. Kun olemme Miehen kanssa retkellä, Koira pysyttelee paljon lähempänä kuulomatkan päässä.. Koirapilli on ehdoton ja meidän tapauksessamme luotettava retkiseuralainen. Peuratkin viihtyvät täällä niin, että harva se viikonloppu tämä metsä on kiinni jahdin vuoksi. Metsästyksestä, tuosta karjusta ja muutenkin jännittävästä metsästä kirjoitin aiemmin myös täällä. Tunnelma on aina melko tiheä! Mielikuvitus on taas aivan valloillaan. Olen tainnut mainita sadut ja Grimmin veljesten kauhutarinat joskus aiemminkin näillä retkillä..

Kaksi lumottua rakastavaista ovat jähmettyneet ikuiseen suudelmaan..

Menninkäinenhän se siinä, kantaa reippain askelin reppujaan!

Jännittääkö teitä koskaan metsässä; luitteko lapsena Grimmin satuja? Minulla on vieläkin repaleinen Anni Swanin kääntämä kokoelma noita kammottavia tarinoita - "yhtäkkiä pölkky liikahti, sen oksat kohosivat hitaasti..", "syöjätär katosi kimeästi nauraen saalineen metsän syvyyteen". Onneksi minulla on urhea Koirani mukana! Tosin luulen, että se toisinaan lietsoo minut kuuntelemaan olemattomia ääniä.. Varsinkin jos tuulee, koska Koiraa pelottaa silloin aina.. Kaksi hölmöläistä metsässä! Joka kerta yhtä jännittävää!