Winterwanderung

Vaikka kevät pyörii jo kaikkien mielessä, koirakerhomme järjesti viime lauantaina talvivaelluksen. Ihan oikeasti täällä vielä pitäisi olla vielä talvi, viime vuonna 300-400 metrissä oli vielä reilusti lunta, ja satoi sitä tänne laaksoonkin useamman kerran muutamaksi tunniksi. Mutta kaudesta viis, retki on aina retki!

Mukaan sai ottaa koirat ja eväät, joten meidän (molemmat ;) Karvanaamamme pääsi(vät) mukaan retkelle myös. Reittimme lähtisi Hundesportvereinin pihalta, kiertelisi lähiseutujen ulkoilureittejä ja retken jälkeen päämääränä olisi kreikkalainen ravintola Zum Dorfkrug Werdorfin kylässä. Kuten paikalliset sanoivat: Erst zwei Stunde spazieren, dann zwei Stunde essen! Sopii!!

Viikonloppujen aikaiset aamut eivät kuulu ohjelmaamme, joten kun talvivaelluksemme lähtö oli jo aamukymmeneltä niin eihän siitä tullut kuin kiire. Koko viikon olimme seuranneet sääennustuksia, ja kyllähän koiraharrastuslauantaihin vaan kuuluu täällä se vesisade. Olihan siinä jo pari päivää vähän koittanut aurinko paistaa.. Aamulla satoi räntää valtavina rätteinä, eli viitteitä talveen oli vielä havaittavissa. Hörpimme aamukahvit sillä aikaa kun paistoin parit sämpylät meille eväiksi, pakkasimme vaihtopipoja ja hanskoja reppuun, ja kiiruhdimme matkaan.

Werdorf on viereinen kylämme tästä Wetzlariin päin, ja ensimmäinen, joka ei muuten kuulu Ehringshauseniin, vaan Aßlariin. Koirakerhomme löytyy Werdorfin kukkuloiden (ja Aßlarin lentokentän) takaa seuraavasta notkosta. Jätimme siten auton Werdorfiin odottamaan, ja kiiruhdimme peltojen poikki koirakerholle, missä liityimme kulkueemme joukkoon viime hetkillä, ennenkuin kirjava ja haukkuva jono kiemurteli mutkan taakse!

Sää oli launtaiperinteen mukaisesti kamala, olimme jo ennen koirakerholle pääsyä märkiä..
Onneksi oli "lämmin" keli!

Nopeimmat viipottivat edellä, ja laumaa veti ihana malinarttu vapaana, jolloin perässä vetävät poikakoirat pitivät tahdin reippaana.

Aamuinen sade oli tullut täällä vähän ylempänä räntänä..

..ja huipulla oli suorastaan talvinen tunnelma!

Vaelluksemme sujui kunkin omaan tahtiin, ja sadekin viimein taukosi (alkaakseen illalla taas uudestaan). Koirat löysivät omat kolonsa, ja retkikulkueemme eteni iloisesti rupatellen. Reitin tiukimman nousun jälkeen sumuinen ja luminen metsä höyrysi, ja oli aika pitää (saksalainen) paussi. Puupinon taakse oli piilotettu juomakori, leipää ja makkaraa! Saimme vielä palanpainikkeeksi snapseja, koska eräs pariskunta ilmoitti tauon ohessa tulevasta perheenlisäyksestään, joka tässä kohtaa poikkeuksellisesti koski ihmislasta, eikä uutta koiranpentua (niitäkin ilouutisia odotellaan kerholle muutamaa)!

Wurst? Brot? Bierchen?

Makkaran ja leivän kannat päätyivät odottaviin suihin ja kitoihin.

Kun koirien malttamaton ulina kävi rupattelua kovemmaksi, jatkoimme vaellusta metsän poikki takaisin laaksoon, ja kohti Werdorfin kylää. Kiertelimme meille uusilla poluilla reilut kymmenen kilometriä. Siihen muutaman kilometrin aamuinen pikajuoksumme peltojen poikko, niin mittariin tuli ihan kiva lauantailukema!

Werdorfissa on sievä ja pieni keskusta 

Ja paikan vetonaula on Werdorfer Schloss, joka rakennettiin
Solms-Greifensteinin jaarlin kesäpaikaksi.

Kaikki kokoontuvat vielä yhteiskuvaan keskusaukiolle

Toisin kuin meidän Ehringshausenilla, Werdorfilla on hauska tarina kylän synnystä. Kaksi kreivitärtä (todennäköisesti niitä Solms-Greifensteinilaisia) ratsastelivat Dill-joen vartta ja pysähtyivät nykyisen Werdorfin kohdille. Toinen naisista ihastui paikkaan ja päätti, että tänne rakennetaan (tietysti) linna! Paikalla asusti tuohon aikaan vain käsityöläisiä, joten kreivitär julisti, että tähän rakennettaisiin myös kaupunki, johon toinen (ihan fiksusti, sanon minä) kiiruhti korjaamaan että kyllä tähän tulee kylä "es werde ein Dorf!" Werd-Dorfista tuli siis Werdorf. Tiedä sitten legendan todenperäisyyttä, mutta minusta se on mainio!

Kuten alussa mainitsin, retkemme päättyy tietysti ravintolaan, ja ruokapaikaksemme oli valikoitunut pieni ja sympaattinen Zum Dorfkrug, kreikkalainen taverna, jota rouva Eleni Kreikasta pyörittää perheensä kanssa. Olimme valinneet listalta ruuat jo etukäteen, koska rouva kokkkaa myös itse kaiken ruuan - sitä oli paljon ja se oli hyvää! Parinkymmenen hengen seurueemme täytti muutamaa pikkupöytää lukuunottamatta koko ravintolan, ja se olikin vain meitä varten päiväsaikaan auki.

Ennakoitu "kaksi tuntia haikkia vastaa kahta tuntia ruokailua" venyi yli neljään tuntiin, kun olut virtasi, naurut kovenivat ja ouzo-laseja kertyi pöydälle enenevässä määrin! Kaiken tämän keskellä Mies kuiskasi korvaani, että onpa mukavaa, kun meillä on täällä tämä omalaatuinen perhe, joka on ottanut meidät omakseen..

Loppulasku ynnätään lasinalusesta